Viimeksi päivitetty 14.4.2021
Luulin pitkälle aikuisikään olevani kiltti, tunnollinen, auktoriteetteja kunnioittava ihminen ja eläväni miltei täydellisen yhdenvertaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, ihmisoikeuksien mallimaassa. Viisi vuotta sitten lapseni (tuolloin 12 vuotta) kertoi olevansa trans, ja pala kerrallaan kaikki nämä oletukseni murenivat.
Hän kertoi rakastavansa eniten värejä, jotka kimalsivat
En kyseenalaistanut lapseni sukupuolta pitkään aikaan – harvapa vanhempi niin tajuaa tehdä. Pidin häntä ihanana, aurinkoisena ja rauhallisena poikana. Toki hän pienenä jo ennemmin leikki barbeilla ja leikkikeittiöllä, eikä koskaan autoilla tai jalkapalloilla, mutta eihän se nyt kerro sukupuolesta mitään, eivät kaikki pojat tykkää ”poikamaisista” leikeistä ja leluista.
Kun hän viisivuotiaana kertoi rakastavansa eniten värejä, jotka kimalsivat, keräsi kotiin kaikkea kaunista ja vaaleanpunaista ja päiväkodin leikeissä mieluiten leikki tyttöjen kanssa kotia ja pukeutui mekkoihin, se oli kaikkien mielestä hirvittävän herttaista ja joidenkin mielestä jopa vähän huvittavaa. Ihanaa, että hän sai olla oma itsensä ja tykätä juuri siitä, mistä tykkää!
”Isona minusta tulee nainen”
Pinnan alla alkoi kuitenkin säröillä. Lapsi oli kertonut sukulaiselle iloisesti, että isona hänestä tulisi nainen. Lapsi oli itkenyt isovanhemmille, että hän haluaa pippelinsä pois. Kaikki ajattelivat, että lapsi on vain hämmentynyt ja vakuuttelivat, että ei hätää, sinusta tulee isona ihan tavallinen, hieno mies.
Lapsi alkoi ahdistua ja sulkeutua. Aurinkoinen, sosiaalinen lapsi katosi ala-asteen aikana. Minä en tiennyt näistä keskusteluista, mutta googlettelin, mitä tehdä, jos lapsi on tyttömäinen poika. Miten tukea, onko pakko kannustaa pelaamaan jalkapalloa, voinko ostaa kotiin sen mekon leikkeihin, mitä lapsi kovasti toivoo.
Kädet täristen jossain välissä myös sen, mitä tehdä, jos lapsi onkin trans, vaikka samalla mietin, että ei kai nyt sentään, eikö se ole tosi harvinaista, ja miten minulle nyt sattuisi juuri sellainen lapsi, ja miten siitä selvittäisiin. Transsukupuolisen tie tuntui niin vaikealta ja tuskalliselta – voisiko ihminen olla onnellinen siinä osassa? Pelotti ajatellakin sitä vaihtoehtoa. Hän on nyt vain tällainen kauneutta rakastava, niin sanottuja tyttömäisiä piirteitä omaava poika, ajattelin, kyllä tämä tästä. Hänestä tulee taiteilija, muotisuunnittelija tai make up -artisti.
Elämä ulkona ja elämä kotona
Ala-asteen loppuun mennessä lapsi oli oppinut roolit ja sen, ettei sopinut niihin, vaikka kuinka yritti. Kotona sai kerätä Barbie-leffoja, koulussa hän ei siitä uskaltanut puhua. Kaverisynttäreille häntä ei juuri kutsuttu: tyttöjen synttäreille kutsuttiin luokan tytöt, poikien synttäreille taas luokan pojat, paitsi hän, koska hän ei koulussa liikkunut kuin tyttöjen kanssa. Tytöille hän oli hyvä kaveri, mutta ei kuitenkaan samanlainen kuin he. Pojille hän oli yhdentekevä, juuri kuten halusikin.
Kotona sai olla kuten halusi, omana itsenään rakastettu ja hyvä, mutta se oli lopulta yhdentekevää, kun koulussa ei ollut mitään oikein, yhteiskunnan silmissä oli vääränlainen poika, eikä hän olisi halunnut olla poika. Hän ei nähnyt poikien elämässä mitään itseensä vetoavaa, mitään mistä piti, samalla kun tyttöjen maailma oli täydellinen, eikä häntä sinne päästetty. Tähän maailmanaikaan kaikki Anttilan leluosastot osuivat: hän meni aina sille hyllylle, jossa luki ”tytöille”, koska siellä olivat häntä kiinnostavat lelut, ja mennessään hän tiedosti olevansa vääränlainen.
Hyvä, muttei riittävä
Hän ahdistui entistä enemmän. Ala-asteen loppuun mennessä hän oli täysin sulkeutunut, jos ei itkenyt ja huutanut tuskallisesti, kuinka hän oli viallinen, väärä, haluaisi vain kuolla, kunpa hän ei olisi koskaan syntynytkään. Jokainen päivä oli tuskallinen, täynnä ahdistusta ja surua.
Haimme ja saimme jonkinlaista apua mielenterveyspuolelta. Eräänkin asiantuntijan kommentti oli, että lasta pitäisi tukea kasvamaan pojan rooliin. Tässä vaiheessa olin itse jo käynyt läpi sen ketjun loppuun asti: Minunko lapseni trans? Ei nyt sentään -> Minunko lapseni trans? Tuskinpa, mutta tietysti mahdollista sekin on…. -> Lapseni on ehkä trans, mitä nyt? -> Lapseni on aika varmasti trans, mitä nyt?!?
Olin seurannut lapsen kasvua yli kymmenen vuotta ja nähnyt sen, mikä ilo ja tuska hänen sisällään oli. Olin joutunut miettimään uusiksi sen, miten oikeasti voin tukea lastani ja mitä ennakkoluuloja minulla on ollut, miten tietämätön olen ollut. Olin joutunut toteamaan, etten tue lastani yrittämällä rakastaa häntä rooliin, johon hän ei halua eikä pysty menemään. Että minun toteamukseni ”saat olla juuri sellainen kuin olet ja olet ihana juuri sellaisena kuin olet” oli kyllä hyvä, muttei riittävä.
Ehkä juuri sinä oletkin tyttö
Minun olisi tullut uskaltaa kysyä jo siltä viisivuotiaalta, että haluaisitko sinä mennä päiväkotiin ihan tyttönä muiden tyttöjen joukossa. En minä olisi häntä pakottanut mihinkään, mutta kysymättä jättämällä sen tein: en antanut hänelle kunnolla vaihtoehtoja. Olin sanonut, että joskus tytöt ovatkin poikia ja toisinpäin, mutta en sanoittanut sitä hänelle konkreettiseksi asiaksi: ehkä juuri sinä oletkin tyttö, etkä poika, mitä tehdään?
Voin nyt sanoa kaikille tuntemattomille epäilijöille ja transpolin viranomaisille, että en ikinä sanonut lapselleni, että hän voisi siirtyä elämään tyttönä. Voin vakuuttaa, että tämä tyttöys hänessä ei ollut minun sinne laittamaani ja että se on siksi ihan varmasti aito ja autenttinen kokemus – transpolin silmissä tärkeä asia. Sen hintana on kuitenkin ollut lapseni menettämä lapsuus aidosti omana itsenään, lisämaksuina ahdistus, masennus ja itsetuhoisuus, joista selviäminen on ollut raskas prosessi.
Minä en uskaltanut oikeasti ajatella asiaa, ja nyt lapseni ei enää jaksanut elää ristiriitaisten roolien välissä, sopimatta mihinkään. Mietin vain, että jos hän ei kuitenkaan ole trans, etten vain tuo sitä häneen. En miettinyt tarpeeksi sitä, että entä jos hän onkin trans – mitä kadun jälkikäteen?
”Ehkä se on vain vaihe” ja muita väittämiä
On vaikea selittää, miten täysin absurdeilta lapseni sukupuolen kiistävien tai sitä epäilevien ihmisten kommentit vaikuttavat. Kun joku yrittää väittää, että lapseni ei ole tyttö, että hänen sukupuolensa on sairasta kuvitelmaa, kärsimme harhoista tai vahingoitan lastani ”sallimalla” hänen elää tyttönä… Ihan kuin joku toistelisi päivästä toiseen, että aurinko ei ole taivaalla, vaikka itse omin silmin sen melkein päivittäin siellä näen ja tiedemaailman yleinen konsensus on, että aurinko on olemassa ja taivaalla nähtävissä.
Eivätkä heidän vaatimuksensa ole sen järkevämpiä. Ai lapseni pitäisi mennä terapiaan? Voi kuule, hän on siellä käynyt jo vuosia kestääkseen sen, kuinka yhteiskunta häneen suhtautuu. Ehkä se on vain vaihe? Tähän mennessä miltei elämänpituinen vaihe. Mutta entä jos hän katuu? Todella vaikea kuvitella sellaista – hän ei ole koskaan halunnut oikein olla poika tai toimia pojan roolissa, joten se olisi ainakin uutta – mutta jos niin kävisi, niin sitten olisin siinä tukena, tietysti.
Välillä itkettää, välillä suututtaa, aika usein väsyttää. Me elämme tätä elämää joka päivä. En rehellisesti sanottuna aina tiedä, miksi pitää jaksaa kuunnella ja keskustella sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole asiasta minkäänlaista kokemusta tai käytännön osaamista, mutta jotka silti ovat niin itsevarmoja, että kokevat voivansa sanoa, mikä on meille todellista ja normaalia ja mikä ei. Haluaisimme vain elää.
Onneksi suurimmalta osin se onnistuukin. Transpolia lukuun ottamatta nuori tulee kohdatuksi kaikkialla tyttönä. Kenelläkään ei tulisi edes mieleen ajatella, että hän olisi trans.
Lukemattomia pieniä nöyryytyksiä
Kaapissa on raskasta elää, ja maailma laittaa lapseni edelleen kohtaamaan tuskallisia asioita tasaisin väliajoin. Joka kerta matkustaessa passissa lukee mies. Hammaslääkärissä hapuillaan, kun järjestelmä sanoo, että potilas on mies, mutta vastassa on kaunis nuori tyttö, jonka nimikin on hyvin tyttömäinen. Kutsunnat ovat kohta täällä, eikä niitä voi kiertää tai mennä myös tytöille suunnattuun tilaisuuteen. Nuori ei voi mennä ajokouluun, koska siinä taas olisi henkkarit epäsuhdassa todellisuuden kanssa, sama äänestämisessä, kun sen aika on.
Kirjastossa tai paikallisbussissa hän ei ole asioinut aikoihin. Moneen vuoteen hän ei voinut matkustaa pitkänmatkanbusseillakaan edullisemmilla ennakkolipuilla, koska niissä piti näyttää tunnisteena henkkarit bussikuskille ja siten taas outata itsensä. Lukemattomia pieniä nöyryytyksiä. Tätä vasten juridisen sukupuolimerkinnän vastustajat, eli ne, jotka eivät halua alaikäisiä translain uudistukseen, tuntuisivat naurettavilta, elleivät he olisi niin paljon vartijana. Suren myös kovasti kohdatessani naisia, jotka sylkevät teksteissään vihaa ja inhoa tytärtäni ja hänen kaltaisiaan kohtaan, pitävät häntä uhkana naisten oikeuksille. Sitä on kovin vaikea ymmärtää.
Emme halua olla erikoisia. Emme halua huomiota. Emme halua etuoikeuksia. Haluamme vain mahdollisuuden elää tavallista, tasapainoista ja hyvää elämää. Minun lapseni on lopulta vain ihan tavallinen tyttö.
