Naama punaisena kirkuva, sätkivä ja potkiva pikkulapsi voi saada vanhemmat neuvottomiksi ja ymmälleen. Julkisella paikalla tapahtuessaan raivokohtaukset saattavat nolostuttaa: Olenko huono kasvattaja, kun lapseni käyttäytyy näin?
Uhmaikä on kuitenkin normaali ja tarpeellinen vaihe lapsen kehityksessä – niin hankalalta kuin se vanhemmista ehkä tuntuukin.
”Uhmaiässä lapsi tutkii, mitä hän voi saada aikaan tahdollaan aivan kuten hän aiemmissa kehitysvaiheissa tutki, mitä hän voi saada aikaan käyttämällä kehoaan, suutaan, raajojaan, sormiaan ja varpaitaan”, psykologi ja vaativan erityistason perheterapeutti Annaliisa Heikinheimo kertoo.
Anna lapsen uhmata
Mitä lähemmäksi lapsi tulee kolmen vuoden kriittistä ikää, sitä enemmän hän muuttuu omaksi persoonakseen, jolla on myös oma tahto. Uhmaiäksi kutsuttu kehitysvaihe auttaa lasta ottamaan ensimmäisiä askelia kohti itsenäistymistä ja irtautumaan vanhempien jatkuvasta hoivasta. Onkin tärkeää, että lapsi saa uhmata aikuista ja kokeilla rajoja turvallisesti.
”Jos lapsi elää ikävaiheen niin, että uhman luonnollinen kehitystehtävä tulee laiminlyödyksi, uhma odottaa seuraavissa vaiheissa ikään kuin laiskanläksynä”, Heikinheimo huomauttaa.
Aikuinen kantaa vastuun
Uhmaikä ei ole täyttänyt tehtäväänsä silloin, kun lapselle jää epäselväksi, mihin hänen valtuutensa riittävät, ja mikä on hänen vastuunsa.
”Lapsen täytyy kokea, että hänen tahdollaan on vaikutusta asioiden kulkuun. Lapsen päätökset eivät tosin saa johtaa katastrofeihin, vaan aikuiset kantavat vastuun turvallisista lopputuloksista”, Heikinheimo painottaa.
Uhmaikä ei ole aina äänekäs
Jokaisen lapsen kehitys kulkee omaa tahtiaan, eikä vanhempien kannata huolestua, jos kolmevuotias ei heittäydy karkkihyllyn eteen kiukuttelemaan.
”Kaikki eivät tarvitse voimallista ja äänekästä tapaa selvittää oman tahdon rajoja. Jos lapsi on kuitenkin neljä- tai viisivuotiaanakin hyvin kiinni vanhemmissa, itsenäistymis- ja irtautumisprosessi on silloin jäljessä”, Heikinheimo kertoo.
Uhmaa ei osata käsitellä
Menneinä vuosikymmeninä uhmaiän onnistumista ja oman tahdon löytymistä uhkasi ajalle tyypillinen liian kova kuri. Nykyään vanhemmat saattavat vaikeuttaa lapsen kehitystä olemalla liian lepsuja.
”Vanhemmat ahdistuvat lapsen uhmasta, ovat arkoja ja keinottomia ja näin ollen jättävät lapsen yksin selviytymään kasvutehtävästään”, Heikinheimo kuvailee.
Kun lapsen kiukkua ei osata käsitellä, hän hämmentyy ja tuntee olonsa turvattomaksi.
”Tuhoisa kierre on valmis: Lapsi huutaa ja raivoaa pyytäen vanhemmiltaan rajoja ja turvaa, vanhemmat ahdistuvat ja kokevat itsensä kykenemättömiksi, ja tämä taas lisää lapsen turvattomuutta ja kiukkua”, Heikinheimo sanoo.
Tahtomista voi harjoitella
Lapsen voi antaa harjoitella tahtomista turvallisesti esimerkiksi välipalavaihtoehtojen avulla. Omaan hyvinvointiin, terveyteen, turvallisuuteen ja kasvuun liittyviä asioita lapsen ei kuitenkaan tule saada päättää.
Sen sijaan, että vanhemmat yrittäisivät olla lapselleen kavereita, Heikinheimo neuvoo vanhempia asettamaan rajat ja olemaan vanhempia.
”Vastuu päätöksistä ja seurauksista on aina vanhemmilla”, Heikinheimo kiteyttää.
Lue myös:
