Viimeksi päivitetty 26.10.2022
Oli kylmä tammikuu Washington DC:ssä. Joshua Bell asettui seinän viereen. Hän oli tullut soittamaan suurelle yleisölle, ruuhkaisen metroaseman sykkivään sydämeen.
Bell otti viulunsa ja antoi Bachin sävelien kaikua kylmän metroaseman kivisillä seinillä. Muutama ihminen pudotti setelin Belliin viulukoteloon.
Harva kuitenkin pysähtyi kuuntelemaan viulun puisien rakenteiden tuottamia sulosointuja. Ihmiset riensivät Bachin soidessa kohti arkisia päämääriään.
Sitten tapahtui ihme! Kolmevuotias poika pysähtyi kuuntelemaan musiikkia. Lapsen äiti oli kuitenkin eri mieltä metroasemalla pysähtymisestä. Äiti työnsi ja tuuppi lastaan, kunnes lapsi jatkoi kiltisti matkaansa.
Ei kai maailmanluokan viulisti voi soittaa metroasemalla
Maailman ykkösviulisteihin kuuluva Joshua Bell soitti vuonna 2007 metroasemalla. Liput hänen konsertteihinsa maksavat keskimäärin 100 dollaria.
Silti suurimmaksi osaksi vain lapset pysähtyivät kuuntelemaan, kun Bell soitti ilmaiseksi paikassa, jonka läpi ihmiset kiiruhtavat päästäkseen jonnekin muualle.
Lasten tietämisen tavasta vuonna 2012 väitellyt Elina Viljamaa ymmärtää tilanteen.
”Meillä aikuisilla on lokeroita asioille. Metroasemalle kuuluu tietynlainen toiminta, meneminen ja kiire. Hyvä musiikki puolestaan kuuluu konserttisaliin. Jos joku soittaa metroasemalla, ajattelemme, ettei musiikki ole tasokasta”, Viljamaa sanoo.
Lasten toiminta ei ole vielä samalla tavalla käsitteellisten lokeroiden hallitsemaa.
”Lapsi on vapaampi kokemaan musiikin sellaisena kuin se oikeasti on, ilman että musiikki on sijoitettu yhtään mihinkään. Lapsi pystyy myös pysähtymään metroasemalla, jos hän näkee jotain kiinnostavaa. Lasta eivät rasita kellonajat eikä kiire”, Viljamaa sanoo.
Lapsen kesätarinaan voi ihan hyvin ilmestyä joulupukki
Bellin esiintyminen metroasemalla oli Washington Post -sanomalehden ideoima tempaisu. Se haastaa meidät ajattelemaan, osaammeko nauttia arjen yksityiskohdista, jos meillä ei ole aikaa pysähtyä kuuntelemaan maailman parasta viulistia metroasemalla.
Lapset puolestaan osasivat pysähtyä myös kiireisellä metroasemalla. Pitäisikö aikuisten siis ottaa oppia lapsista ja palata lasten tapaan havainnoida maailmaa?
”Lasten maailmassa olemisen tapa on asioista toiseen siirtyilevää eli assosioivaa. Esimerkiksi tutkimuksessani yhteen lapsen kesätarinaan ilmestyi yhtäkkiä joulupukki. Aikuisen on vaikea ymmärtää syytä siihen”, Viljamaa sanoo.
Viljamaan mukaan lasten tarinoita yhdistää tunteenomainen juonne, joka ei ole aikuisille näkyvä. Lapsi esimerkiksi saattaa liittää joulupukin kesään, sillä molemmat ovat samalta tuntuvia mukavia asioita.
Lue myös: Äiti, anna isän riehua
Taide on lähellä lasten tapaa ajatella
Villejä assosiaatioita käytetään aikuisten maailmassa lähinnä taiteessa ja taiteellisessa toiminnassa.
”Taide on tärkeä tapa vaalia aikuisten suhdetta lapsuuteen ja lapsena olemiseen. Siinä on samalaista heittäytymistä kuin lapsilla on. Leikitellään asioilla, käännellään ja mietitään, mitä kaikkea voi jollain tietyllä asialla tehdä”, Viljamaa sanoo.
Vaikka aikuinen kuinka pyrkisi kohti lapsenomaista tilaa, hän tekee sen kuitenkin aina lokeroidensa, käsitteidensä ja ajattelukykynsä kautta.
”Aikuinen ei voi olla lapsi, eikä aikuisen tarvitsekaan olla. Aikuisena olemisessa on hienoa, että aikuinen pystyy reflektoimaan. Voi tulla tietoiseksi siitä, minkälaista oma ajattelu on”, Viljamaa sanoo.
Aikuismainen itsensä peilaaminen antaa mahdollisuuden lähestyä lasten maailmaa, mutta paradoksaalisesti se on samalla este lapsenomaiselle maailmassa olemiselle.
”Mitä nuoremmasta lapsesta on kyse, sitä vähemmän lapsen olemiseen kuuluu oman olemisen, tekemisen ja ajattelun reflektointi. Aikuisen kyky reflektoida on samaan aikaan mahdollisuus lähestyä lapsen maailmaa, mutta samalla se on este, sillä lapsi ei mieti ’miten ja mitä’. Lapsi ennemminkin vain on”, Viljamaa sanoo.
Lapsi näyttää aikuiselle toisenlaisen maailman
Työurillaan puhisevien vanhempien saattaa olla hankala heittäytyä ajattelemaan kuin lapset. Viljamaan mukaan se ei ole edes järkevää. Lapsia seuraamalla voi kuitenkin oppia monenlaista niin lapsista kuin myös itsestään.
”Aikuiset helposti ajattelevat, että minä tiedän, miten asiat pitää tehdä ja mikä on oikein. Jos kuitenkin uskaltaa luopua omasta kannasta ja herkistyä lasten tavalle ymmärtää maailma, saattaa oppia jotain uutta myös itsestään”, Viljamaa sanoo.
Lasten paljastamat seikat eivät ole pelkkää suitsutusta ja ihanuutta. Toisinaan lapset aiheuttavat jopa ikäviä lommoja vanhempien minäkuvalle. Viljamaalla on tästä omia kokemuksia.
”Minulla oli suuri määrä valokuvia, joita en saanut laitettua valokuva-albumeihin. Tuskailin asiaa ääneen. Minulla oli myös monta aloitettua albumia, joissa oli paljon tyhjää tilaa. Lapsi ihmetteli, miksi en vain laita kuvia niihin. Yritin selittää, ettei niitä voi noin vain laittaa. Kuvien pitää olla aikajärjestyksessä. Tietynlaiset kuvat tietyssä albumissa”, Viljamaa sanoo.
Lapsi ihmetteli aikuisen päähänpiintymää monta kertaa. Lopulta Viljamaa ymmärsi oman vajavaisuutensa.
”Lapsen hämmästys ja miksi-kysymykset saivat minut tajuamaan, miten rajoittunut ja jäykkä oma käsitykseni oli. Minulla oli vain yksi mahdollinen tapa tehdä asia, lapsella oli tarjolla monta”, Viljamaa sanoo.
Lue myös: Uhmassa kaiken ikää
Aikuisenkin maailma on tärkeä
”Aikuisen ei tarvitse vähetä ja pienentyä ja vähätellä kaikkea sitä kokemusta, jota hänelle on vuosien aikana kertynyt”, Viljamaa sanoo.
Vaikka lätäkössä on kiva loikkia, ja metroasemilla hauska seisoskella kuuntelemassa huippuviulisteja, aikuisenkin tapa olla maailmassa on tärkeä.
”Emme kaikki voi vain hyppiä siellä rapakossa ainakaan kaiken aikaa. Jonkun pitää huolehtia, että saadaan ruokaa”, Viljamaa muistuttaa.
Aikuisuus on tärkeää myös lasten maailmalle.
”Aikuisen pitää olla aikuinen, jotta lapsi voi olla lapsi”, Viljamaa summaa.
Katso video Washington Postin ja Joshua Bellin järjestämästä kokeesta (YouTube)
