Miten lapsi oppii kieltä ja miten vanhemmat ja ympäristö edistävät lapsen hyviä kielivalmiuksia?
Viimeksi päivitetty 1.5.2011
Kielellinen kyvykkyys on synnynnäistä, siitä ei ole epäilystäkään. Meillä on ”puhe-elin”, jolla tuotamme ihmispuhetta. Sitä ei ole esim. lähimmillä eläinsukulaisillamme – simpansseilla ja muilla ihmisapinoilla. Lisäksi meillä on erityiset puhekeskukset aivoissa: toinen luo tai tuottaa puhetta ja toinen ohjaa muiden puheilmaisun ymmärtämistä. Yhteistyössä keskenään ja muiden aivojen osien kanssa nuo molemmat keskukset mahdollistavat sen edistyneen kielenymmärryksen muodostumisen, jota yksin ihminen edustaa. Lapsi ei silti ole valmiudessa puhua vain tiettyä kieltä. Minkä kielen (tai mitkä) hän oppii, riippuu siitä, miten lähellä olevat ihmiset kieltä käyttävät, varsinkin yhteistoiminnassa lapsen kanssa.
Lapsi alkaa oppia kieltä jo paljon ennen ensimmäisiä sanojaan. Jokelluksella on kielen oppimisen kannalta erittäin suuri merkitys. Kun eritellään äänteitä, joita lapsi tuottaa elämänsä ensimmäisten kuukausien aikana, niiden havaitaan sisältävän koko äänneasteikon, joka on eri kielissä. Niihin kuuluu äänteitä, joita esiintyy vain joissain harvinaisissa Etelä-Amerikan tai Afrikan kielissä, ja toisaalta myös tuttuja kotimaisia äänteitä.
Seuraavina kuukausina tapahtuu kaksi asiaa, jotka kumpikin johtuvat siitä, että lapsi matkii läheltään kuulemaansa puhetta. Ensiksikin jokellus alkaa saada vanhempien kielen äänensävyä, niin että lapsen kuullaan jokeltavan savolaisittain, virolaisittain tai ranskalaisittain. Toiseksi tuotettavien äänteiden kuullaan vähitellen erikoistuvan ja noudattavan vanhempien kielen äänteitä. Lapsi nimittäin karsii pois monia äänteitä ja intonaatiomalleja, jotka ovat synnynnäisiä puheilmaisun edellytyksiä, jotta hän niiden sijaan voi hioa kotona kuultavan oman kielen äänteitä.
Kaksikielisessä kodissa varttuvalla lapsella tapahtuu sama kehitys kahdella kielellä, mutta nyt valintaprosessi voi kestää kauemmin, koska lapsen on keksittävä ja eroteltava kahden kielen erikoispiirteitä. Jos vanhemmat tai muut huoltajat puhuvat eri kieltä tai murretta, lapsi sovittaa jokelluksensa usein läheisen henkilön mukaan.
Vauvakieltä puhutaan ympäri maailman
On paljon keskusteltu siitä, pitäisikö vanhempien puhua vauvakieltä lastensa kanssa. Toiset katsovat, ettei lasten kanssa pidä käyttää ”rajoittunutta” kieltä, joka ei useinkaan ole kieliopillisesti oikeaa. Tutkijat ovat todenneet, että niin vanhemmat tekevät kaikkialla maailmassa, kaikissa kieliyhteisöissä. Osa on myös sitä mieltä, että vauvakieli näyttää edistävän vanhempien ja lasten yhteyttä ja piristävän kielenkehitystä. Vauvakielien tuntomerkkinä on mm., että aikuiset puhuvat tavallista korkeammalla äänellä – joskus jopa oktaavia korkeammalla kuin normaalisti – ja tämä koskee sekä naisia että miehiä. Sanoman sisältö ja virkkeiden rakenne sitä vastoin yksinkertaistuu lyhyiksi lauseiksi, joissa toistellaan muutamaa sanaa. Vauvakielen vaarana on se, että lapsi ja vanhemmat takertuvat tähän viestimistapaan, mikä saattaa haitata lapsen puhekehitystä.
Ensisanojen perusta
Lapsi ymmärtää jo ennen omaa puhumistaan, mitä vanhemmat tarkoittavat sellaisilla yksinkertaisilla ilmauksilla kuin ”Missä on nalle?” tai ”Haluatko tutin?”. Silloin lapsi käyttää ns. passiivista sanavarastoa. Niinpä lähellä olevien onkin hyvän kielen kehittämiseksi puhuttava mahdollisimman paljon lapselle ja hänen kanssaan. Se käy useimmiten aivan luonnostaan. Itse asiassa lapselle puhutaan siten että hänen uskotaan ymmärtävän sanat paljon ennen kuin heidän tosiasiassa odotetaan tekevän niin. Se onkin tärkeää, sillä lapsen ei tule vain oppia sanojen ja ilmauksien merkitystä vaan myös kielen muoto ja rakenne. Jotta lapsi oppisi, mitä sanat merkitsevät, ne on kuultava moneen kertaan, niin että ne yhdistyvät tiettyihin esineisiin ja ilmiöihin.
Sääntöjen oppiminen
Lapsen kielessä ei ole kysymys vain matkimisesta. Lapsethan sanovat monia sanoja, joita ympäristön aikuiset eivät ole sanoneet. Selvästikään lapset eivät vain opi jo aikaisin, mikä esineiden ja ilmiöiden ”nimi” on, vaan ymmärtävät myös, että kielellä on sääntöjä. He yrittävät kokeilla, miten erilaisia heidän oppimiensa sanojen toisintoja käytetään eri merkityksissä. Ilman mitään kieliopin opetusta lapsi oivaltaa varhain, että sanojen ”syödä” ja ”söi” välillä on eroa. Tämä ymmärrys näkyy siinä, että he tekevät ”virheitä” käyttäessään yleisiä sääntöjä myös poikkeuksellisesti taipuvien sanojen tapauksessa. Virhe pitää hyväksyä yrityksenä ymmärtää ja käyttää sääntöjä eikä arvostella lasta. Sen sijaan vanhemman pitäisi käyttää oikeita muotoja lapsen kanssa jutellessaan. Jos lasta rohkaistaan puhumaan ja hän saa kuulla hyvää kieltä ympäristössään, hän kyllä aikanaan löytää kieliopin säännöt ja alkaa soveltaa niitä.
Vaikeat äänteet
Vielä tärkeämpää tämä on silloin, jos lapsella on vaikeuksia joidenkin sanojen oikean ääntämyksen kanssa, niin kuin monilla esikouluikäisillä on. Jos lasten virheellisiä tai väärään järjestykseen meneviä äänteitä kovasti korjaillaan, lapsi voi lakata puhumasta tai ruveta karttamaan vaikeita sanoja. Useimmat virheelliset äänteet johtuvat siitä, ettei lapsi vielä hallitse puhe-elimiään tai kuule sanovansa väärin. Jos lasta esimerkiksi kehotetaan sanomaan ”hiukset” eikä ”hiusket”, hän voi vastata: ”Minähän sanoin hiusket!”
Konsonantit r ja s tuottavat monille vaikeuksia. Puheterapeutit ovat sitä mieltä, ettei osa lapsista pysty muodostamaan r-äännettä oikein ennen kuuden vuoden ikää. Jos lapsen r-äännettä yritetään korjata, ennen kuin hän pystyy muodostamaan sitä kielellään, lapsi voi ruveta karttamaan sanoja, joissa on r. Koska vain harjoitus tekee mestarin, ääntämys ei korjaannu vaikeita sanoja välttelemällä.
Sanaleikit
Vaikkei lapsen sanomisia pidä liikaa korjailla, puhevalmiuksia voi toki kehittää ja äänteitä harjoitella. Suun motoriikkaa eli kielen ja kitalaen hallintaa kannattaa harjoitella esimerkiksi irvistelemällä peilin edessä. Se on ratkiriemukasta, varsinkin aikuisen kanssa. Hauskaa on myös leikitellä loruilla ja riimeillä. Monet lastenlorut eivät tarkoita mitään mutta opettavat äänteitä ja äänneyhdistelmiä ihan huomaamatta. Aikuiset – tai isommat lapset – ovat käyttäneet sellaisia laululeikkejä kuin ”Körö, körö kirkkoon” tai sellaisia loruja kuin ”Peukalopotti, Suomensotti, Oltermanni, Kultaralli, Pikkurilli” ja ”Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, rikas, rakas, köyhä, varas” kikkaillessaan kielellä pikkulasten kanssa.
Ihan alussa lapselle kannattaa opettaa kieltä juttelemalla paljon. Kun lapsi alkaa puhua itse, on tärkeää kuunnella, mitä hän sanoo. On monta syytä, joiden vuoksi lapsi kannattaa tutustuttaa mahdollisimman aikaisin kirjojen maailmaan. Kirjoitetulla kielellä on suuri merkitys sekä työelämässä että yhteiskunnassa muutenkin, siksi on tärkeää laskea perustus luku- ja kirjoitustaidolle jo varhain. Tiedetään, että ne lapset, jotka näkevät kotona aikuisten lukevan lehtiä ja kirjoja ja joille luetaan paljon ääneen, sekä lukevat että kirjoittavat paremmin koulussa. Sen myötä heillä on parempi mahdollisuus onnistua muissakin kouluaineissa.
Vanhempien ei tarvitse opettaa lapsiaan lukemaan tai kirjoittamaan, mutta he voivat osoittaa kirjoitetun kielen arvon tiedon siirtämisessä ja hankkimisessa muun muassa lukemalla ääneen. Sillä tavalla on herännyt monen lapsen mielenkiinto kirjaimiin ja tekstiin. Kun lapsi alkaa osoittaa kiinnostusta, häntä voidaan auttaa kirjainten tunnistamisessa vaikkapa etsimällä ”omia” kirjaimia kirjoista, mainoksista ja lehtien otsikoista. Mikäli kiinnostusta riittää, seuraavaksi voidaan siirtyä ”sanakuviin” ja opettaa lapsi tunnistamaan sellaisia sanoja kuin liikennemerkin ”stop”. Useimmat lapset yrittävät myös mielellään kirjoittaa oman nimensä. Heille voi kirjoittaa mallin, jota he voivat yrittää jäljentää. Mutta tässä kuten kaikessa muussakin on tärkeää, ettei lasta painosteta mihinkään.
Teksti: Jon Olav Berg
Julkaistu alun perin Oppiminen: Lapsen suunnattomasta oppimiskyvystä -oppaassa
Copyright © 2011 Vaukirja
Kuva: iStockphoto
