Viimeksi päivitetty 23.10.2018
Kaikki alkoi jännityksestä koskien ovulaatiotestiä. Seuraavaksi jännitettiinkin kaksi viikkoa inseminaation onnistumista. Kun plussa tärähti raskaustestiin, jännitys on muuttunut hiipiväksi peloksi.
Tuulimuna vai kohdunulkoinen?
Positiivinen raskaustesti. Ensin pakahduttiin onnesta. Ensimmäinen yritys ja me saatiin plussa testiin! Pari päivää asiaa sulateltuamme mieleen tuli ajatuksia siitä, että entä jos sikiö ei kasvakkaan siellä missä sen pitäisi? Samantien aloin tuntemaan toispuolisia alavatsakipuja, jotka ruokkivat tuota pelkoa.
Varhaisultra tehdään aikaisintaan raskausviikolla seitsemän, joten jännittämiselle jäi aikaa useampi viikko. Tuulimunaraskauden mahdollisuus alkoi painaa mieltä, mitä lähempänä ultra oli. Entä jos kohtu olisikin tyhjä?
”Kyllä täältä vahva syke löytyy!”
Varhaisultran aika koitti ja pahoinvointi oli alkanut jo viikkoa aiemmin tehdä majaa kehooni. Oksennuspussini ja vaimoni kanssa astuimme klinikan lääkärinvastaanoton ovesta sisään. En muista käynnistä mitään muuta kuin sen, että lääkäri tulosti meille tulevan pienokaisemme kuvan ja kertoi vahvan sydämen sykkeen löytyvän juuri oikeasta paikasta. Pieni aarteemme oli kasvanut juuri niin kuin pitääkin.
Mitähän tää meinaa?
Kuten jo aiemmassa postauksessani kerroin: raskaushormonit ovat tehneet minusta aiempaa herkemmän. Se pätee myös kehoni kuunteluun. Vihlaisu kyljessä. Onkohan se huono merkki? Päänsärky. Onkohan se huono merkki? Pahoinvoinnin helpottaminen. Nyt on varmasti joku asia pielessä.
Arki on muutamien jo kotiin tulleiden vauvavaatteiden hypistelyä ja pelkoa siitä, jos kaikki ei menekään hyvin. Ns. riskiviikot alkavat olla takana päin, sillä nyt eletään jo raskausviikkoa kolmetoista. Ehkä kohta uskaltaa jo hieman hengähtää.
