Esikoisen syntymästä ei ollut ehtinyt kulua kovin kauan: vain viisi kuukautta synnytyksestä Saara teki positiivisen raskaustestin. Perhe alkoi onnellisesti odottaa toista lastaan.
”Olimme mieheni kanssa onnesta sekaisin. Me saisimme uuden vauvan esikoisemme seuraksi”, Saara muistelee.
Ensimmäisellä ultrakäynnillä onnellinen maailma kuitenkin romahti.
”Selvisi, että syntymättömällä lapsellamme on omfaloseele (napanuoratyrä), sydämessä oli reikä ja aivot eivät ole kehittyneet niin kuin pitäisi. Saimme lähetteen jatkotutkimuksiin”, Saara kertoo.
”Ei mitään mahdollisuutta normaaliin elämään”
Tilanne oli lohduton. Jatkotutkimuksissa vauvalla todettiin Pataun syndrooma.
”Lapsella ei ollut mitään mahdollisuutta normaaliin elämään. Olisi lääkärien mukaan jo ihme, jos hän selviäisi loppuraskauden mahassa ja selviäisi synnytyksestä elävänä”, Saara kertoo.
Raskaus keskeytettiin 13. raskausviikolla
Saara oli 13. raskausviikolla, kun hän teki kemiallisen raskaudenkeskeytyksen. Pienen pieni lapsi piti synnyttää kuolleena.
”Synnytys kesti 5 tuntia. Synnytyksen jälkeen kätilö vei lapsen puhdistettavaksi. Hän kysyi, haluammeko nähdä lapsen. Mies halusi. Minä en. Vaikka kätilö sanoi, että olisi parempi, jos näkisin hänet, minä en pystynyt siihen. Olin niin hajalla”, Saara kertoo.
Kun Saara pääsi illalla kotiin, hän ajatteli huojentuneena, että synnytys oli ohitse ja toipuminen voisi alkaa. Perheelle kävi kuitenkin toisin.
Masennusta ja itsesyytöksiä
Kuolleen lapsen synnyttämisestä koitunut suru ja ahdistus lähti vyörymään Saaran mielessä valtavaksi itsesyytösten palloksi, joka lopulta veti koko perheen hajoamisen partaalle.
”En ajatellut oikeastaan mitään muuta kuin menetettyä lasta. Esikoisen hoito tuntui kamalan raskaalta. Se muistutti siitä, mitä ei tullut”, Saara kertoo.
Ensimmäisen viikon jälkeen Saara romahti täysin.
”Kun mies oli kotona, romahdin täysin. En syönyt, en juonut, en puhunut. Makasin vain sängyssä itkemässä”, Saara kertoo.
Saaran mies jäi viikon sairauslomalle. Viikko ei kuitenkaan riittänyt ahdistuksen purkamiseen. Viikon päästä mies kuitenkin lähti töihin ja Saaran oli vain puserrettava jostain voimaa esikoislapsen hoitamiseen.
”Olin siinä pisteessä, että aina kun esikoinen nukkui, minä itkin. Päivä oli selviytymistä: että saan lapsen hoidettua, kodin hoidettua ja koiran ulkoilutettua”, Saara kertoo.
Armottomia itsesyytöksiä
Hälytyskellojen olisi pitänyt soida sekä itsellä että puolisolla, mutta Saara oli niin syvällä itsesyytöksissä, ettei suostunut antamaan itselleen armoa.
”Minä tapoin lapseni”, Saara kertoo ajatelleensa. ”En minä tarvitse mitään apua. Oma oli vikani, kun tein keskeytyksen.”
Saaran ahdistus johti jatkuviin riitoihin. Mies yritti olla tukena, mutta Saara torjui miehen pois.
”Työnsin mieheni pois, kun hän yritti halata, pussata tai pitää hyvänä. Luonteeni ei sallinut apua. Vetäydyin pois”, Saara kertoo.
Itseinho ja viha itseä kohtaan oli niin vahvaa, ettei Saara voinut päästä ketään lähelleen. Saara oli myös vihainen miehelleen ja tämän surulle.
”Mitä mies mistään tiesi? Eihän hän ollut synnyttänyt kuollutta lasta. Eihän hän ollut ottanut pilleriä, joka lopetti lapsen elintoiminnot. Se olin minä ja yksin minä! Mitä mies muka suree?” Saara kertoo ajatelleensa synkimpinä hetkinään.
Pettämistä ja väliaikainen muutto erilleen
”Parisuhteessa vallinnut vihan ilmapiiri meni siihen pisteeseen, että mies etsi muualta sitä, mitä ei kotona saanut ja lopulta petti minua yhden yön jutun kanssa. Muutimme eri osoitteisiin, kun keskeytyksestä oli 6 kuukautta”, Saara kertoo.
Vaikka mies oli lähtenyt, tunteet myllersivät edelleen yhtä voimakkaina Saaran päässä. Tähän Saara havahtui.
”Ajattelin, että en voi jatkaa näin! Pakkohan tälle vihalle ja ahdistukselle on tehdä jotain”, Saara kertoo.
Pariskunta asui omillaan hieman yli kuukauden. Asiat piti kuitenkin kohdata. He saivat esikoisen hoitoon yhdeksi viikonlopuksi ja tapasivat kahdestaan.
”Kohtaaminen oli kaukana lämpimästä. Tultiin lopulta siihen lopputulokseen, että kokeillaan päästä tämän yli, lapsen takia. Minä sanoin, että haluan mennä pariterapiaan ja mies iski takaisin, että mennään, jos minä menen yksinään työstämään menetystä”, Saara kertoo.
Saara kävi lopulta vuoden puhumassa terapeutille tuntemastaan vihasta, surusta ja ikävästä.
Terpia ja aika tekivät tehtävänsä
Terapia ja aika on tehnyt tehtävänsä. Saara pystyy ajattelemaan tilannetta selkeämmin.
”Ajatukseni ovat totaalisen erilaiset kuin heti keskeytyksen jälkeen. En syytä itseäni enää. Lapselle jaettiin niin huono käsi, että olisi varmasti ollut henkisesti raskaampaa synnyttää ’valmis’ kuollut vauva”, Saara pohtii.
Monet ajatukset ovat käyneet Saaran mielessä: Mitä jos olisi ehtinyt tuntea lapsen liikkeet? Olisiko kohtukuolema ollut aborttia helpompi käsitellä? Mitä jos lapsi olisi ennusteesta huolimatta jäänyt henkiin? Oliko sittenkään oikea ratkaisu tehdä raskaudenkeskeytys?
”Tulen näistä mietteistä aina siihen tulokseen, että tein oikein, kun lopetin raskauden viikolla 13. Lapsella oli vaikea kehitysvamma, Pataun syndrooma”, Saara kertoo.
Pataun syndrooma johtaa usein keskenmenoon tai kohtukuolemaan. Syntyneistä lapsista 80 prosenttia kuolee ensimmäisen vuoden aikana.
Saara on nyt neljän tytön äiti
”Olemme olleet onnekkaita, kun saimme keskeytyksen jälkeen vielä 3 ihanaa lasta. Nyt meillä on 4 lasta ja suunnittelemme viidettä. Mies tosin ei ole vielä ihan yhtä innoissaan kuin minä”, Saara kertoo.
Keskeytyksen pintaan nostaneet tunteet eivät enää vaivaa Saaraa päivittäin.
”Toisinaan mietin, millainen hän olisi ollut. Olisiko hän näyttänyt isältään? Olisiko hän ollut villi vilpertti vai itse rauhallisuus? Joka elokuu on kova ikävä. Silloin olisi ollut hänen laskettu aikansa”, Saara kertoo.
Haastateltavan nimi on muutettu.
- Huutakaa ja raivotkaa. Mutta ennen kaikkea puhukaa, rakastakaa ja halatkaa!
- Antakaa tilaa toistenne surulle. Älkää vähätelkö toistenne tunteita.
- Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa, mutta tuskin koskaan katoaa. Joku päivä huomaat, että et ole itkenyt etkä ajatellut menetystä.
- Huomaa, mitä kaikkea sinulla on: Ihmisiä, jotka rakastavat, jotka tukevat. Sano kiitos, ja jatka elämää!
- Älä arastele hakea ammattiapua, jos suru verhoaa perheenne.
- Omfaloseele eli napanuoratyrä on harvinainen tila, jossa osa suolistoa ja toisinaan myös osa elimiä (usein maksa) ovat työntyneet napanuoran sisälle.
- Napanuoratyrä saattaa liittyä trisomioihin kuten Edwardsin tai Pataun syndroomaan. Yhteyttä ei kuitenkaan aina ole.
- Napanuoratyrä voi olla joko lievä tai sitten vakavampi. Lievässä napanuoratyrässä pieni osa suolistoa on työntynyt napanuoraan. Omfaloseele on sitä vakavampi mitä enemmän suolistoa, maksaa ja muita elimiä on työntynyt napanuoraan. Vakavaan omfaloseeleen voi myös liittyä elimien pienikokoisuus, jolloin vauvan selviämismahdollisuus on pienempi.
- Vauvan eloonjäämismahdollisuudet ovat kiinni omfaloseelen vakavuudesta ja siitä minkälaisia muita kehitysvammoja vauvalla on.
- Jos omfaloseele on suuri, vauvalla on usein myös suurempi sydänvian riski.
