Kun Daniel (9 vuotta) tapasi uudet vanhempansa kolumbialaisessa sosiaalivirastossa ensi kerran, oli hän itkuinen ja pelokas lähes kolmevuotias poika. Päässä oli tikattu haava, eikä hän juuri puhunut tai osannut leikkiä hänelle tuoduilla leluilla. Vanhemmat keksivät antaa Danielille korvanappiradion ja poika alkoi jammailla latinorytmejä uuden sisarensa Lillin kanssa. Siitä alkoi yhteinen sävel.
Viimeksi päivitetty 25.10.2011
Kolumbiaan pääseminen kesti kuitenkin kolme vuotta.
”Syy adoptiolle oli ensimmäinen raskaus, joka oli vaikea alusta loppuun. Halusimme kuitenkin useamman lapsen, ja adoptio tuntui luonnolliselta”, kertoo äiti Tarja.
Hakuprosessin ensimmäinen vuosi meni kaupungin sosiaalityöntekijän laatimassa kotiselvityksessä. Sen aikana kartoitettiin edellytykset vanhemmuuteen ja halu adoptioon. Kontaktimaakin lyötiin lukkoon. Latinalainen Amerikka tuntui luonnollisimmalta vaihtoehdolta.
”Toinen vuosi meni sitten paperisodassa. Ulkomaisille viranomaisille hankittavien asiakirjojen vuoksi ensin odoteltiin lausuntoja ja leimoja, minkä jälkeen näiden lappujen kanssa rynnättiin seuraaviin virastoihin, jossa sai taas odotella.”
Kolmas vuosi kului puolestaan maajonossa.
”Prosessimme oli lyhyempi kuin monella muulla, vaikka jouduimmekin vaihtamaan hakua kunnalliselle puolelle, koska yksityisistä lastenkodeista ei enää luovutettukaan lapsia. Meillä oli tuuria matkassa, mutta oma aktiivisuus saattoi nopeuttaa prosessia”, isä Kalle sanoo.
”Näimme myös valtavasti vaivaa Kolumbiaan lähteneeseen hakemukseen, sillä siihen voi itse vaikuttaa. Kirjoitin käsin espanjaksi ylitsevuotavan tunteellisen hakemuksen vesileimoineen, hankimme siihen kaupunkimme vaakunan ja liitimme mukaan kuvia suvusta. Sitten eräänä päivänä minulle soitettiin, että luovutustilaisuus järjestettäisiin kahden viikon kuluttua”, Tarja kertoo.
9-vuotias Lilli (vasemmalla) on vanhempiensa Kallen ja Tarjan mukaan älykkö, toista luokkaa erityiskoulussa käyvä Daniel puolestaan vilkas voimamies. 4-vuotias Aku ei olisi keilaamiseltaan malttanut istua kuvassa, ja kiinnittää isoveljensä huomion juuri ratkaisevalla hetkellä.
Lilli piirsi toimittajalle muistoksi oman versionsa perhepotretista.
Adoptioperheen kohtaamat ongelmat yhä tabu
Vaikka ensikohtaamisesta oli puhuttu paljon, ei siihen voinut mitenkään valmistautua. Tarja ja Kalle tapasivat viranomaisia ja allekirjoittivat papereita, ja sitten lapsi yhtäkkiä työnnettiin syliin. Perhe odotti Kolumbiassa kuusi viikkoa Danielin Suomen-passia ja tutustui toisiinsa.
”Daniel ei alkuhämmennyksen jälkeen ollut muutoksista moksiskaan, oli vain vähän ihmeissään Suomessa puetuista talvivaatteista. On surullistakin, ettei hän tuntunut jäävän kaipaamaan ketään”, toteaa Tarja.
Adoptiolapsi on aina erityislapsi. Hän on joutunut vanhempiensa hylkäämäksi, millä on todennäköisesti vaikutuksia lapsen kehitykseen. Monilla adoptiolapsilla on esimerkiksi kiintymyssuhdehäiriö.
”Danielilla tämä näkyi siten, että hän kykeni kiintymään vain yhteen ihmiseen. Kalle oli aluksi hänelle ykkönen. Perheeseemme asettuminen on myös vienyt aikansa. Kun Daniel esimerkiksi kävi magneettikuvauksessa ja nukutettiin, hän ilmoitti minulle jäävänsäkin asumaan sairaalaan. Lisäksi hänen on vaikea erottaa tunteita. Esimerkiksi jos hän satuttaa itsensä, se ei ole paha juttu, mutta jos joku hiukankaan sanoo ikävästi, on se maailmanloppu.”
”Danielilla ilmeni myös dysfasia, minkä vuoksi puheen tuottaminen ja ymmärtäminen on hänelle hankalaa. Nämä kaikki yhdessä vaativat meiltä kaikilta paljon aikaa ja energiaa”, Kalle sanoo.
”Tuntuu, että on kiellettyä sanoa, että adoptioperheen elämä on haastavaa, vaikka ongelmiakin luonnollisesti on. Me olemme kuin mikä tahansa perhe omine tarpeinemme”, Tarja painottaa.
Sisarukset ovat kiihdyttäneet kehitystä
Perheen yhtenäisyyden ja Danielin sopeutumisen kannalta merkittäviä ovat olleet Danielin sisarukset. Lähes samanikäisen Lillin johdolla Daniel oppi leikkimään, ja Lilli pitkään myös tulkkasi, mitä Daniel tahtoi sanoa.
”He tulevat hyvin toimeen, mutta ovat kuin yö ja päivä. Joskus tuntuu, että he tekevät erilaisuudestaan suorastaan taidetta”, hymähtää Kalle.
”Pikkuveli Akun syntymä oli Danielille valtava ilo ja kiinnekohta. Se on vaikuttanut paljon hänen sopeutumiseensa ja kehitykseensä”, kertoo Tarja.
Suomeen, sukuun ja perheeseen samastuminen on onnistunut siinä mielessä, että Daniel tajusi vasta vähän aikaa sitten olevansa erinäköinen kuin muut.
”Rasismiakin on kyllä kohdattu. Suomessa se on ollut kyräilyä ja huutelua. Ulkomailla paikalliset eivät ole ymmärtäneet, että hän on meidän poikamme.”
Siellä, mistä Daniel on tullut, selviytymistaidot ovat olleet elintärkeitä. Hymyileväinen ja sosiaalinen Daniel onkin oppinut luovimaan tilanteissa niillä eväillä, joita hänellä on.
”Joskus ärsyttää, kun adoptointia pidetään jonkinlaisena hyväntekeväisyytenä. Kysehän on siitä, että me halusimme lapsen. Ja Danielin omien sanojen mukaan hän siellä sijaisperheessä odotti meitä hakemaan hänet kotiin.”
Teksti: Jaana Kinnari
Kuvat: Jaana Kinnari
Lue myös:
