Viimeksi päivitetty 6.5.2022
Se aika oli yhtä sumua.
Aamulämmön mittausta, kotikonsteja greippimehusta boksereihin, haaleita tuplaviivoja raskaustestissä, orastavaa toiveikkuutta – ja keskenmenoja, joiden tarkan lukumäärän olen unohtanut aikapäiviä sitten.
Lapsettomuushoitoja hormonipistoksineen ja munasolusadon imuroimisineen. Hedelmöittyneen munasolun epäuskoista tuijotusta lääkärin vastaanotolla. Taas odotusta, toiveikkuutta. Ja lopulta toivosta luopumista.
Ajelimme puolisoni kanssa tunteiden vuoristorataa vuosia, kunnes totesimme, että nyt saisi riittää. Halusimme edelleen palavasti tulla vanhemmiksi, mutta toistuvia pettymyksiä emme enää jaksaneet.
Lapsen saamiseen ei tarvittaisi minun munasoluani eikä puolisoni siittiöitä, päätimme. Siihen ei tarvittaisi hormonipistoksia eikä soluviljelymaljoja.
Siihen vaadittaisiin vain päätös, että perillisellämme ei tarvitse olla isänsä silmiä tai äitinsä taitoa suipistaa kieli rullalle. Vaadittaisiin vain tahtoa avata koti ja sydän vanhempia kaipaavalle lapselle. Ja sitä meillä oli yllin kyllin.
Päätös adoptiosta syntyi lopulta helposti. Me saisimme lapsen, vaikka emme tietäisi milloin ja kenet. Mutta me saisimme lapsen.
En puhunut lapsettomuudestamme juuri kenellekään koko sinä aikana, jolloin yritimme saada raskautta alulle – en edes omalle äidilleni.
Voisin yrittää väittää, että pimitin asian äidiltäni siksi, koska halusin suojella häntä tyttärensä murheilta, mutta se olisi korkeintaan osatotuus. Ennen kaikkea vaikenin siksi, koska tahattoman lapsettomuuden aiheuttaman akuutin surun keskellä toisten osoittama myötätunto olisi ollut sietämätöntä.
Adoptiopäätöksen jälkeen olo olikin sitten niin kevyt, ettei kielenkantojani pidätellyt enää mikään. Meille tulee vauva!
En voi kuin yrittää kuvitella, millaista omaa tunteiden vuoristorataansa äitini ajeli erään pitkän puhelun aikana, jolloin vuodatin hänelle ihan kaiken.
Kului vielä tovi, toinen ja kolmaskin. Täytimme papereita, kävimme adoptioneuvonnassa. Pohdimme tulevaa lastamme ja sitä, millaisia vanhempia meistä mahtaisi tulla. Ja odotimme.
Kunnes eräänä sateisena iltapäivänä äitienpäiväviikolla puhelimeni soi. Adoptioneuvojan ääni langan toisessa päässä sanoi:
”Meillä olisi teille pieni poika.”
Tämän vuoden maaliskuussa tuo pieni poika täytti 19 vuotta.
Lapsettomien lauantai on vuosittain päivä ennen äitienpäivää. Päivä muistuttaa siitä, että vanhemmuus ei ole itsestään selvää. Kaikista ei tule toiveistaan huolimatta äitejä tai isiä, ja joillakin matka vanhemmaksi on pitkä ja kipeä.
Parhaillaan vietetään myös tahattomaan lapsettomuuteen ilmiönä ja kokemuksena keskittyvää Simpukka-viikkoa. Tänä vuonna Simpukka-viikon teemana on mielen hyvinvointi.
Tahaton lapsettomuus ja lapsettomuushoidot kuormittavat kehoa ja mieltä. Simpukan teettämän tuoreen kyselyn mukaan noin 90 prosenttia lapsettomuushoidoissa käyneistä sanoo kaivanneensa psykososiaalista tukea.
”Hyvinvoinnista kannattaa pitää huolta. Lapsettomuutta kokevan kannattaa mahdollisen lääketieteellisen avun lisäksi hakea psykososiaalista tukea. Merkittävä voimavara kokemuksen läpikäymisessä on myös muilta saman kokeneilta saatu vertaistuki. Yksin ei kannata jäädä”, Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n toiminnanjohtaja Piia Savio sanoo.
Lue lisää: Simpukka-viikko 2022
