Viimeksi päivitetty 1.11.2011
Kenen nenä lapsellasi on? Entä löytyykö hiuksista juuri samanlainen pyörre kuin isovanhemmallakin on? Vauvan ja lapsen ulkonäön pohdinta on eräänlainen sukuun tulemisen rituaali, jonka juuret ovat historian alkuhämärissä.
Vaikka perimän tutkimus on viime vuosina kehittynyt huimasti, ja esimerkiksi monet sairauksia aiheuttavat geenit on paikannettu, ominaisuuksien periytyminen on ihmiskunnalle edelleen iso kysymysmerkki.
Kansanuskomukset osittain oikeassa
Esimerkiksi hiusten värin ja ”laadun” uskottiin ennen olevan voimakkaasti periytyvä ominaisuus, samaten kuin leukaperien ja nenän muodon.
”Yleiset ulkonäön piirteet kuten nenä, leuka tai ihon ja tukan tummempi väri ovat hyvinkin periytyviä ominaisuuksia. Geenit vaikuttavat myös erityisesti pituuteen: pituudesta noin 80 % on periytynyttä, loppu on ympäristön vaikutusta. Nykyään länsimaissa ihmisen on mahdollista kasvaa täyteen mittaansa”, sanoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Markus Perola.
Perinnöllisyyttä koskevia kansanuskomuksia on edelleen liikkeellä paljon. Ennen esimerkiksi uskottiin, että isyys pystyttäisiin selvittämään vertailemalla lapsen ja isäksi epäillyn korvanlehtiä. Joitakin päätelmiä pyrittiin tekemään myös sormen tyven karvoituksesta. Jälkimmäinen keino lienee ollut haastavaa, mutta aikana ennen isyystestejä oli ulkonäön vertailu ylipäätään ainut keino arvioida isyyttä.
Joskus lapsi ei muistuta vanhempiaan
Toisinaan lapsi ei peri vanhemmiltaan juuri mitään ulkonäöllisesti tunnistettavia ominaisuuksia. Joskus vanhemmille on tupsahtanut täysin vaaleatukkainen lapsi, vaikka kumpikin sukuhaara on ollut perinteisesti tummaa.
Joidenkin sisarusten ei puolestaan arvaisi ulkonäköä tutkimalla olevan sukua. Toisinaan samannäköisyys hyppää yhden sukupolven yli, ja lapsi on kuin ilmetty isovanhempansa.
”Mehän jaamme puolet geeneistämme äidin ja puolet isän kanssa. Sisarusten kanssa taas geeneistä on keskiarvoisesti noin puolet samaa. Olemme siis saattaneet periä vanhemmiltamme juuri sen ’toisen puolikkaan’ kuin sisaruksemme. Teoreettisesti siis voisimme olla sisarustemme kanssa vaikka geneettisesti ei-sukulaisia, vaikka äiti ja isä olisivatkin oikeasti samat. Tämä on toki äärimmäisen harvinaista, mutta periaatteessa mahdollista”, Perola selventää.
Sisaruksia, ei kopioita
Perolan mukaan juuri tämä ”50-50-perimä” on syynä siihen, että ulkonäön piirteet voivat hypätä sukupolvien yli, ja siihen, miksi sisarukset eivät aina muistuta toisiaan.
”Kasvonpiirteiden ja ruumiinrakenteen muodostumisen saa aikaan todennäköisesti satojen geenien toiminta muiden ei-geneettisten tekijöiden lisäksi. Esimerkiksi jos lapsella on erilainen ruumiinrakenne kuin sisaruksellaan, hän vain jakaa vähemmän juuri tälle ominaisuudelle tärkeitä geenimuotoja sisaruksensa tai vanhempiensa kanssa. Yleisten ominaisuuksien geenit eivät siis toimi yksin, vaan niiden yhdistelmä ratkaisee ja saa aikaan erilaisen lopputuloksen.”
Yhteisten piirteiden jakaminen ei myöskään ole geeneistä kiinni: esimerkiksi uusperheiden lapset ja adoptiolapset omaksuvat heille läheisten aikuisten ilmeitä, eleitä ja puheenparsia, ja muistuttavat näitä sitä kautta, vaikka yhteisiä geenejä ei olisikaan.
