Oliko lapsen itsekeskeisyys suoraan paholaisesta, kuten vanhempiemme isovanhemmat ajattelivat? Vai onko kyse yksinkertaisesti siitä, että meiltä on vanhemmuus hukassa?
Viimeksi päivitetty 3.11.2011
Lapsi kiljuu, kun ei saa haluamaansa tikkukaramellia kaupasta. Lopulta hän nousee ylös ja sylkee vanhempiensa päälle. Kun sekään ei auta, lapsi turvautuu nyrkkitappeluun.
Huuto ja kiljuminen jatkuvat yhä vaativammalla äänenpainolla. Vanhempien hyssyttelevät sihinät kaikuvat kuuroille korville. Lopulta lapsi saa haluamansa ja marssii ylpeänä väsyneiden vanhempiensa perässä kassalle.
Lähdetään purkamaan tilannetta. Oliko lapsen itsekeskeinen ajattelu suoraan paholaisesta, kuten vanhempiemme isovanhemmat ajattelivat? Vai onko kyse yleisesti siitä, että vanhemmuus on kateissa, kuten asiantuntijat tykkäävät huudella mediassa?
Nykyään ollaan taipuvaisia jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Lapsi on hyvä ja kaikki lapsen epäsuotuisat ominaisuudet joko kielivät vaikeasta kehitysvaiheesta tai sitten vanhempien kykenemättömyydestä kasvattaa omaa lastaan. Itse lasta ei nosteta piinapenkille.
Ennen oli toisin. Kristilliseen perinteeseen kuuluu ajatus perisynnistä. Myös lapsen ajateltiin olevan perisynnin läpäisemä ja näin ollen perimmäiseltä luonteeltaan paha. Vanhemman tehtäväksi jäi pahan karkoittaminen ja kukistaminen lapsesta. Ajattelutapa näkyy vanhassa sananlaskussa: ken vitsaa säästää, hän lastansa vihaa.
Ranskalainen valistusajan filosofi Jean-Jacques Rousseau haastoi 1700-luvulla kristillisen kasvatusajattelun. Rousseau kirjoitti Émile eli kasvatuksesta -teokseensa maailmaa järkyttäneet väitteensä: Lapsi on luonnostaan hyvä! Inhimillinen kasvatus on se, mikä pilaa lapsen, sillä pahuus piilee yhteiskunnan kataluudessa. Siksi on parempi antaa hyvän ja jumalaisen luonnon kasvattaa lasta. Esimerkiksi niin että lapsi saa itse lisätä vaatetustaan, kun huomaa, että ulkona on kylmä.
Nykypäivän kehityspsykologia seuraa Rousseaun jalanjälkiä. Lasta ei enää pidetä perisynnin turmelleena ihmisdemonina. Esimerkiksi kehityspsykologi Jean Piaget’n mukaan alle kuusivuotias lapsi ei osaa asettua toisen ihmisen asemaan. Voimmeko siis todella moittia lasta hänen tekemistä pahuuksista, kun lapsen kehitys ei vielä edes mahdollista toisia ihmisiä huomioivaa käytöstä?
Psykologiset totuudet ovat paikkaansa pitäviä psykologisten totuuksien maailmassa. Mutta kun niistä tulee elävän elämän sovelluksia, on totuutta harkittava uudelleen. Yllä esittämästä Piaget’n väitteestä muodostuu helposti seuraavanlainen kasvatusohjenuora: lapsi on puhdas pulmunen, jota ei saa loukata, jolle ei saa huutaa ja joka pitää nostaa perheen pyhälle jalustalle.
Kun pojallani oli vajaa kaksivuotiaana ikävä tapa hajottaa kukkaruukkuja, toiminko väärin, kun karjuin pojalle? Olihan pojalla varmasti vaikeuksia ymmärtää, että teko kuului pahuuksien kategoriaan.
Entäpä kun poika hakkasi leikkikentällä muita lapsia lapiolla päähän? On totta ettei hänen silloinen ikävaiheensa mahdollistanut toiseen lapseen samaistumista. Oliko väärin ärjyä lapselle? Oliko väärin pakottaa poika pyytämään anteeksi, vaikka lapsi tuskin edes ymmärsi anteeksipyynnön merkitystä?
Nykyvanhemmat kylpevät epävarmuudessa. Meillä ei ole entisaikojen varmuutta siitä, miten pahuuksiin pitäisi suhtautua. Kun lapsi on kerran perusluonteeltaan hyvä, teemmekö väärin, kun ”piiskaamme” paholaista ulos tuhmuuksia tehtailevasta lapsesta?
Vastausta voi miettiä seuraavien kysymysten säestyksellä: Jos lapsi ei saa koskaan kuulla kunniaansa tekosistaan, tuleeko lapsesta silloin isona hyvä ihminen? Oliko siis entisajan kasvattajat sittenkin oikeassa piiskatessaan paholaista ulos pikku vintiöistä? Pitäisikö meidän seurata muinaisia oppeja ja ajatella, että lapsen ”pahuudettomassa pahuudessa” piilee pahuuden siemen, joka pitää kitkeä lapsesta jämäkän kasvatuksen keinoin?
 |
Jarkko Uro on lapsiperhemediaan keskittynyt toimittaja. Toimittamisen lisäksi Uro kirjoittaa näytelmiä ja tietokirjoja. Hänen harrastuksiinsa kuuluu purjehdus, joka Uron mielestä sopii erityisen hyvin perheenisälle. Siinä missä lapsen saaminen on murros eli toisin sanoen suuri seikkailu miehen elämässä, ovat veneretket perheen kanssa kuin pienoismalleja tästä sukelluksesta elämän suureen mysteeriin. (Kuva: Petteri Kivimäki, jutun kuvituskuva: iStockphoto) |
Lisää kolumneja:
