Kun Anette erosi vuonna 2008 miehestään, meni pikkuperheen äidin elämä täysin uusiksi. Hän kävi kaikki mahdolliset tunteet läpi ennen kuin pystyi jälleen olemaan tasapainoinen äiti.
Viimeksi päivitetty 12.12.2011
Ero ei välttämättä ole vaikea lapselle. Siinä missä Anette kävi läpi eron tuottamaa surutyötä, oli hänen neljävuotias tyttärensä ihmeissään: Mikä äitiä oikein vaivaa?
Aneten tytär Julia oli tottunut siihen, että toinen hänen vanhemmistaan saattoi olla pitkään poissa. Niinpä Julia oli eron hetkellä ainoastaan innoissaan yhdestä uudesta asunnosta, jossa hän sai peuhata.
Lue myös: ”Rakkaus ei katso olinpaikkaa”
Pian kuitenkin myös Anette näki eron hyvän puolet.
”Olin laiminlyönyt itseäni ja omia tarpeitani jo vuoden. Koin, että pystyn jälleen hengittämään. Olin jälleen avoin elämälle”, hän kertoo.
Sinkkuvuosi
Anette ja hänen miehensä olivat eläneet melko eristyksissä.
”Minulla oli patoutunut tarve olla sosiaalinen”, Anette sanoo.
Kun eron pölyt olivat laskeutuneet, Anette aloitti elämänsä sinkkuna. Hän rillutteli baareissa ja koki kihelmöivää jännitystä, jonka olemassaolon oli jo unohtanut.
Hidastaminen
Vuoden juhlittua pilehileen elämä alkoi tuntua turhauttavalta. Anette aloitti joogan.
”Tiedän, että se kuulostaa ihan huonolta romanttiselta komedialta”, Anette nauraa.
Rytmin hidastaminen kannatti. Anette nimittäin tapasi uuden miehen, Ulfin.
”Olin rakastunut Ulfiin, mutta aloin silti kaiken keskellä surra. Surin sitä, mitä olisi voinut olla, jos en olisi eronnut miehestäni”, Anette sanoo.
Uusperheen syntymä
Vuoden päästä Ulf ja Anette muuttivat yhteen. Aneten tyttären lisäksi heidän kanssaan asui vuoroviikoin myös Ulfin tytär hänen edellisestä liitostaan.
Lue myös: Hyväpaha äitipuoli
Välillä perheellä on raskasta, sillä uusperhe tuo tullessaan ongelmansa. Toisaalta ratkaisulla on myös hyvät puolensa.
”Tiedän, että tämä on tabu, mutta vuoroviikoin-vanhemmuudessa on myös paljon hyvää. Pystymme matkustelemaan vapaammin, kun lapset ovat meillä vain joka toinen viikko. Voimme nähdä aikuisia. Olen saanut takaisin oman aikani.”
Teksti: Pernilla Gudmundsson
Lue myös:
