Äiti on lapsen ensimmäinen peili, sanotaan. Peili voi antaa turvaa ja voimaa uskoa itseensä, mutta peilissä voi olla myös säröjä ja se voi vääristää.
Viimeksi päivitetty 7.9.2015
Äidille lapsen kanssa jaettu ensimmäinen katsekontakti on ikimuistoinen hetki. Koko maailma tuntuu hiljenevän, kun vain hetkeä aiemmin maailmaan syntynyt pieni ihminen tapittaa suoraan silmiin. Psykoterapeutti Sinikka Mäkelän mukaan jaetussa katseessa on jotakin alkukantaista ja samalla syvästi inhimillistä.
”Pitkä katsekontakti synnyttää tunteen syvästä yhteydestä toiseen ihmiseen ja jo hyvin pieni vauva hakee katsekontaktia hoitajaansa. Jaettu katse voi olla suorastaan hypnoosinkaltainen tila, jossa ympäristön häiritsevät ärsykkeet vaimentuvat ja tulee turvallinen olo”, Mäkelä sanoo.
Syntymässään vauva kokee suuren shokin joutuessaan pehmeästä ja lämpimästä kohdusta maailmaan, joka on täynnä kirkkaita valoja ja hälinää ja jossa lapsen pitää osata itse syödä ja hengittää. Lapsi oppii kuitenkin pian, että äiti tekee olon hyväksi, jos lapsella on nälkä, kylmä tai häntä pelottaa.
”Ympäristön ärsyketulvassa tiivis katsekontakti äidin ja lapsen välillä auttaa lasta rauhoittumaan. Katse toimii sylin ohella ikään kuin lapsen turvasatamana kaiken uuden keskellä. Katse sitoo äitiä ja lasta toisiinsa.”
Vauva oppii äidin eleistä
Pienelle lapselle käsitys ympäröivästä maailmasta välittyy lapsen omien aistien kautta, mutta myös hoitava aikuinen vaikuttaa lapsen kokemukseen.
”Vauva kuuntelee ja tarkkailee jatkuvasti vanhemman ilmeitä ja eleitä. Pienikin lapsi on yllättävän taitava tulkitsemaan vanhempiensa tunnetiloja näiden kasvoilta. Vanhemman ilmeistä lapsi näkee, milloin on syytä pelkoon ja milloin kaikki on hyvin.”
Mäkelä mainitsee esimerkiksi tilanteen, jossa vieras ihminen astuu samaan huoneeseen lapsen kanssa. Pieni lapsi katsoo tilanteessa ensin omaa vanhempaansa ja tarkkailee tämän ilmeitä. Vasta vanhemman reaktion nähdessään lapsi päättää, alkaako itkeä, vai jatkaako touhujaan sen kummemmin asiasta hermostumatta.
Lapsi kehittää vanhemman katseesta peilaten myös käsitystä itsestään. Vanhemman hyväksyvästä ja rakastavasta katseesta lapsi sisäistää ymmärryksen siitä, että hän on arvokas ja tärkeä ja että hänen tunteillaan on väliä.
”Lapsen aivot kehittyvät varhaisen vuorovaikutuksen myötä. Varhaiset kokemukset vaikuttavat tiedostamattomalla tasolla vielä aikuisenakin siihen, millaisena ihminen itsensä näkee ja kuinka hän osaa käsitellä omia tunteitaan”, Mäkelä kertoo.
Lue myös: Kivuttomasti päiväkotiin
Liioitellut ilmeet helpottavat tulkintaa, vaimeat lamauttavat
Äiti välittää lapselleen tunteita tiedostamattaan. Vauva näkee äidin kasvoista, milloin äidistä tuntuu hyvältä. Positiiviset reaktiot myös ruokkivat toisiaan.
”Hyvä esimerkki tästä on, kun lapsi noin 1–2 kuukauden iässä antaa vanhemmilleen ensimmäisen sosiaalisen hymynsä. Se merkitsee, että lapsi tunnistaa toisen ihmisen. Ensimmäinen hymy saa vanhemmat yleensä innostumaan, mikä näkyy myös aikuisten kasvoilta. Kokemus laittaa hyvät endorfiinit liikkeelle ja aikaansaa kutkuttavan rakkaudentunteen. Tämä sama tunne vahvistuu sekä lapsessa että aikuisessa.”
Aikuiset usein liioittelevat ilmeitään lapsen kanssa. Mäkelä kertoo tämän helpottavan tilanteen tulkitsemista lapselle. Vastaavasti vähäeleiset kasvot saavat lapsen hämmentymään. Esimerkiksi masentuneilla tunneilmaisu on usein vaimeampaa, kuin ei masentuneilla ja tämä luo haasteita lapsen ja vanhemman vuorovaikutukselle.
”Masentuneen vanhemman ja lapsen vuorovaikutuksesta voivat puuttua yhteiset ilon huippuhetket tai vanhempi voi vetäytyä emotionaalisesti pois lapsen luota, kun lapsi ilmaisee negatiivisia tunteita”, Mäkelä kertoo.
Vauva on täysin riippuvainen vanhemmastaan. Lapselle on sietämätöntä jäädä vaille huomiota, joten vauva kehittää selviytymiskeinoja. Vauva voi olla esimerkiksi hyvin itkuinen ja tarvitseva tai vastakohtaisesti lapsi voi yrittää piristää äitiään olemalla aina hyväntuulinen. Huonoimmassa tapauksessa lapsi antaa periksi, eikä enää hae huomiota lainkaan. Kierre jatkuu, sillä vanhempi vahvistaa tiedostamattaan omalla suhtautumisellaan lapsen toimintaa.
Sisäinen lapsi heijastuu katseeseen
Jokainen ihminen kantaa mukanaan sisäistä lastaan. Lapsuuden kokemuksemme ovat kerrostuneet meihin ja piirtäneet meihin merkkejä, vaikka niistä ei olisi tietoinen. Aikuisena ihminen toimii osin jo varhaislapsuudessa saamiensa mallien mukaisesti.
Turvallisesti kiintynyt vanhempi kasvattaa todennäköisemmin turvallisesti kiintyneen lapsen. Jos ihminen taas ei ole itse kokenut saavansa vanhemmiltaan turvaa ja tukea tai tulevansa arvostetuksi omana itsenään, hankaluudet voi tahtomattaan heijastaa omaan vanhempi-lapsi-suhteeseensa.
”Joskus lapsuutta on vaikea muistella, jos lapsuusaikaan liittyy ikäviä muistoja. Käsitys koko lapsuudesta voi olla kielteisten mielikuvien värittämä. Kokemusten muistelu voisi turvallisessa ilmapiirissä kuitenkin auttaa löytämään lapsuudesta myös niitä ilon hetkiä. Tämä voi antaa uutta voimaa omaan elämään ja myös omaan vanhemmuuteen”, Mäkelä sanoo.
Lue myös: Kun lapsi lyö
Vauvaperhe-aika myös itsetutkiskelun aikaa
Mutta miksi kipeät lapsuusmuistot alkavat usein vaivata vasta, kun itse tulee vanhemmaksi? Mäkelän mukaan vastaus piilee siinä, että lapsen saaminen pakottaa ihmisen uudelleenmäärittelemään itseään ja elämäänsä. Raskauden ja synnytyksen aikaansaamat hormonimyrskyt, vastuu lapsesta, kehonkuvan muuttuminen ja ihmissuhteiden uudelleenmuotoutuminen tekevät ihmisestä hauraan.
”Vaihe on erityisen otollinen itsetutkiskelulle. Lapsen saatuaan ihmiset joutuvat puntaroimaan omia valintojaan: Mitä haluan tehdä samoin, kuin vanhempani ja mitä en? Ja mitkä asiat vaikuttavat siihen, miten toimin tietyissä tilanteissa sekä tarvitsisiko minun muuttaa toimintaani? Tai millaista elämää juuri minä haluaisin elää?”
Makelän mukaan itsetuntemuksen kehittäminen voisi auttaa katkaisemaan sukupolvelta toiselle siirtyvän ongelmallisten toimintatapojen ketjun.
Usein keskustelu luotettavan ystävän tai asiansa tuntevan terapeutin kanssa auttaa käsittelemään vaivaamaan jääneitä asioita. Jos kipeistä asioista puhuminen suoraan oman äidin kanssa onnistuu rakentavassa hengessä, ajatusten vaihto voi auttaa ymmärtämään sekä äidin toimintaa aikanaan, että omaa käyttäytymistään omien lastensa kanssa.
Lue myös: Kova todellisuus saa lapsen valehtelemaan
Jokaisella hyvää annettavaa lapselleen
Jos vanhemmalla on vaikeuksia tarjota hyväksyvää katsetta omalle lapselleen, syytä voidaan etsiä esimerkiksi vanhemman omista hylätyksitulemiskokemuksista, parisuhdeongelmista, masennuksesta, liiallisesta stressistä tai vaikeista raskaus- tai synnytyskokemuksista.
Vaikka vanhemman omat ongelmat luovat haasteita vanhemmuudelle, Mäkelä muistuttaa, että jokaisella on paljon hyvää annettavaa lapselleen. Vanhemmilla on yleensä käsitys siitä, millainen vanhempi haluaisi olla lapselleen. Ihanteet saattavat kuitenkin olla kaukanakin todellisuudesta. Etenkin äidit vaativat itseltään usein liikaa.
”Pitää muistaa, että ei ole olemassa täydellistä vanhemmuutta, sillä jokaisen vanhemmuudessa on sekä hyviä että ongelmallisia puolia. Usein esimerkiksi masentuneet eivät pysty näkemään, kuinka paljon hyvää heidän tavassaan olla lapsen kanssa on. Kun omaa arkea kuitenkin miettisi oikein ajatuksella, omat vahvuudet voisi oppia huomaamaan. Asioita objektiivisesti katsova terapeutti voi olla tässä suurena apuna”, Mäkelä sanoo.
Lisää Sinikka Mäkelän ajatuksia vanhemmuudesta osoitteessa synnytysrentoutus.fi
