Viimeksi päivitetty 30.11.2017
Teemme sinunkaupat ja aloitamme keskustelun aivan alusta, Helvin syntymästä.
”Vanhempani menivät naimisiin vuonna 1927. Jostain syystä he muuttivat Tervossa sijaitsevaan saareen. Minä synnyin saaressa seuraavan vuoden marraskuussa. Olin perheen esikoinen. Velipoika syntyi kuuden vuoden päästä”, Helvi kertoo.
Helvillä on saaresta hauska kertomus, jota hän ei tosin itse muista, sillä hän oli tapahtuman sattuessa sylivauva. Kyseessä olivat Helvin omat ristiäiset, joista hänen äitinsä tapasi kertoa seuraavaa tarinaa:
”Pappi saapui marraskuussa jään yli saareen hevosella. Jäät olivat niin ohuet, että hevosmies kertoi niiden ryskyneen alla. Papilla oli onneksi niin huono kuulo, että hän ei huomannut pelätä jään murtumista”, Helvi muistelee.
Ajanjakso saaressa jäi niin lyhyeksi, ettei Helvillä ole omia muistoja paikasta. Pieni perhe muutti Rautalammelle, kun Helvi oli kaksivuotias. Ehkäpä vanhempia pelotti pienen Helvi-tytön taaperoaika yhdistettynä hyiseen saarielämään? Asiasta ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta, sillä Helvi ei tullut koskaan kysyneeksi vanhemmiltaan muuton perimmäisestä syystä.
Muisto varhaislapsuudesta
Pohdittuaan hetken, mikä hänen varhaisin muisto lapsuudesta voisi olla, Helvi muistaa tapahtuman, joka sattui pian sen jälkeen, kun perhe oli muuttanut Rautalammelle.
”Naapurissa oli huonojalkainen pienehkö mies, jota aloin matkia. Pienestä tytöstä kepin kanssa käveleminen varmasti näytti kiinnostavalta. Olin siis kaksivuotias. Muistan, että minulla oli keppi kädessä. Kuljin kepin kanssa, kunnes minua moitittiin siitä, ettei toisia saa matkia”, Helvi kertoo.
Mitään ikävyyksiä matkimisesta ei seurannut, sillä Helvi muistaa varhaislapsuuden naapurin olleen oikein mukava mies.
Leluja oli vain vähän – mutta tylsää ei ollut koskaan
Vaikka leluja ei ollut 1930-luvun Suomessa niin paljon kuin nykyisin, leikit olivat kaikkea muuta kuin tylsiä. Muutamilla leluilla sai aikaan jännittäviä leikkejä, eikä Helvi muista koskaan ikävystyneensä lapsena.
”Meillä oli käpyleikkejä. Vedestä sai ulpukoita. Teimme niistä itse erilaisia leluja. Legoja ei ollut, mutta minulla oli paljon nukkeja. Toiset nuket ostettiin niin, että vartalo piti itse ommella. Äitini oli taitava siinä. Meillä oli myös pikkuastioita, esimerkiksi pieni rautainen lettupannu”, Helvi kertoo.
Lettupannusta Helville muistuu mieleen, kuinka yhtenä kertana lettuleikki serkun kanssa päättyi eripuraan.
”Paistoimme leikisti lettuja. Meille tuli riitaa siitä, olivatko letut palaneet. Toinen väitti, että olivat ja toinen, että eivät olleet. Sanoin lopulta, että minä lähden kotiin. Tänäkään päivänä emme tiedä, paloivatko ne letut vai eivät”, Helvi kertoo ja nauraa päälle.
Asian voisi vieläkin selvittää, sillä serkku asuu nykyisin viereisessä kerrostalossa. Ehkä on kuitenkin parempi olla kaivelematta menneitä.
Ystäviä oli paljon
Nykyään lapsia kuljetetaan paikasta toiseen autolla, eivätkä vapaammat pihaleikit ole enää itsestäänselvyys – etenkään vilkkaalla kaupunkialueella. Helvi muistaa, että hyvin pienestä pitäen hän sai kulkea kylällä itse.
”Minulla oli paljon kavereita. Yhdessä perheessä oli jopa viisi lasta. He asuivat pienessä talossa, jossa oli ainoastaan keittiö ja huone. Se oli kuitenkin mukava paikka. Talon pienuus ei haitannut laisinkaan. Siellä meillä oli aina hauskaa”, Helvi muistelee.
Lapsia kokoontui välillä myös Helvin lapsuuden kotitaloon, joka oli hieman isompi.
”Saimme tuoda leikkitovereita kotiin. Siitä minulla onkin hauska muisto. Siihen aikaan oli juutalaisia kulkukauppiaita. Ette taida muista heitä”, Helvi kiusoittelee minua ja valokuvaajaa.
”Tämä kauppias tuli meille sellaisena hetkenä, että minulla oli monta vierasta”, Helvi jatkaa.
Kauppias levitteli esineitään ja tavaroitaan pöydälle. Helvin isä kuitenkin toppuutteli myyjää sanomalla, ettei hän tohtisi ostaa mitään lapsille, koska heitä oli niin paljon. Onko myyjä ottanut ollenkaan huomioon, mitä tavaroiden ostaminen näin monelle lapselle maksaisi?
”Kauppias kauhistui ja kysyi: ovatko nämä kaikki teidän lapsianne?”
Helvin isä antoi ymmärtää, että näin todella oli. Jekutettu kauppias lipesi nopeasti paikalta.
Sauna toimi myös leikkipaikkana
Helvin lapsuuden pihapiiriin kuului pieni punainen ulkosaunarakennus, joka on vieläkin olemassa.
”Me pihapiirin lapset sitten keksimme, että pidämme saunassa juhlat, jossa jokainen esiintyy. Jokainen nousi ylälauteille vuorotellen esiintymään”, Helvi kertoo.
Helvi lausui runoja, sillä hän oli kansakoulussa pätevöitynyt runonlausunnassa.
”Halusin kuitenkin myös laulaa, mutta minulla ei ollut lauluääntä”, Helvi kertoo.
Sama serkku, jonka kanssa lettujen palamisesta oli vuosia aikaisemmin riidelty, möläytti saunajuhlissa jotain sellaista, mitä Helvi ei ole vieläkään voinut unohtaa.
”Serkkuni lauloi omalla vuorollaan ja niin minäkin aloin laulaa. Serkullani on hyvä lauluääni. Hän oli ottanut laulutuntejakin. Minun laulamiseni kävi hänen korviinsa. Hän sanoi, että älä laula! Lausu sinä vaan. Vieläkin minä muistan tämän, enkä ole sen jälkeen uskaltanut laulaa”, Helvi kertoo.
Tapahtumaan on serkun kanssa palattu myöhemmin.
”En ole kantanut kaunaa siitä, mitä hän sanoi. Me olemme nauraneet muistolle. Hän on myös sanonut, että näin aikuisena saan laulaa – mutta vain kirkossa”, Helvi kertoo ja nauraa.
Pikkutytöt eivät muutu: onni on saada uusi mekko
Onni oli ennen sotavuosia yksinkertaista. Helville ei tule mieleen mitään suuria asioita, jotka olisivat tehneet hänet onnelliseksi. Onni löytyi pienistä asioista.
”Meillä elettiin tavallista arkea. Perhe oli mukava ja elimme turvallista elämää”, Helvi kertoo.
Yksi asia nousee kuitenkin yli muiden – nimittäin uusi mekko.
”Kankaita ei siihen aikaan ollut helppo saada. Tilasimme tilkkuja ja niistä valittiin. Ompelija kävi sitten meillä kotona tekemässä minulle kauniin vaaleansinisen puvun. Nautin siitä, että sain nättejä mekkoja. Veljelläni oli villapuku, vaikka emme olleet mikään varakas perhe”, Helvi kertoo.
Prinsessaleikkejä kauniissa vaatteissa ei kuitenkaan leikitty.
Huoleton lapsuus päättyi sotaan
Helvin koulu oli lähellä, vain 300 metrin päässä kotoa.
”Minä en ehtinyt koulussa kovin kauan olla. Sota alkoi vuonna 1939. Olin silloin 11-vuotias”, Helvi kertoo.
Aluksi tehtiin kuitenkin liikekannallepano. Silloin ei vielä puhuttu sodasta – ainakaan lapsille.
”Muistan liikekannallepanon hyvin. Äitini oli lotta ja minä olin pikkulotta. Miehet koottiin kansakoululle ja äiti lähetettiin sinne emännöimään, sillä hän oli muonituspäällikkö. Pikkulottana olin kuorimassa perunoita. Miehille keitettiin lihasoppaa läksijäisiksi”, Helvi muistelee.
Miehet marssivat 20 kilometriä Suonenjoelle, jossa rautatieasema sijaitsi.
”Liikekannallepanon jälkeen koulu jatkui vielä normaalisti. Sota syttyi 30. päivänä marraskuuta vuonna 1939. Rehtori tuli kertomaan, että koulu loppuu tähän. Sota on alkanut. Siihen huoleton lapsuuteni loppui”, Helvi muistelee.
Evakot saapuivat Karjalasta
Eräänä päivänä perhe oli rintamalla olevaa isää lukuun ottamatta saunomassa, kun saunan oveen koputettiin. Äidin piti lähteä ottamaan evakkoja vastaan, ja sisarukset jäivät kotiin odottamaan.
”Äiti meni muonituspäällikkönä ruokkimaan evakoita. Kun äiti tuli takaisin, hänellä oli kolme naista mukanaan. Evakot oli jaettu yöpymään eri taloissa”, Helvi muistelee.
Kaksi nuorempaa evakkoa löysivät pian omia sukulaisia, jotka ottivat heidät asumaan.
”60-vuotias sairaanhoitaja, Ida Helander, jäi asumaan meille pitkäksi aikaa. Hänestä tuli minulle hyvä ystävä. Kun ei ollut koulua, jota käydä, Ida opetti minulle käsitöitä”, Helvi kertoo.
Lue myös:
Kylällä alkoi kiertää kamala huhu
Rintamalla olevan isän kanssa käytiin kirjeenvaihtoa – kunnes isän kirjeet lakkasivat tulemasta. Kylällä alkoi kiertää huhu, että isä olisi kaatunut.
”Vaikka äiti ei näistä huhuista kertonut meille mitään, meillä lapsilla oli kyllä sellainen käsitys, että isä olisi kaatunut. Leikimme lumessa leikkejä, joissa laitoimme havuja lumilinnaan. Tästä huhut vielä yltyivät. Ajateltiin, että kun lapset leikkivät noin, se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa”, Helvi muistelee.
Huhujen taustalla oli kirkkoherran virastoon tullut viesti. Virastossa kuitenkin viivyteltiin viestin toimittamista. Syy viivyttelyyn selvisi lopulta.
”Muistan hyvin, kun kirkkoherra tuli käymään. Hallikainen. Hän oli iso ja komea mies. Hän tuli keittiön puolelta sisään. Ajattelimme heti, että hän tuo suruviestiä. Hän kuitenkin sanoi, että älkää säikähtäkö, minulla on hyviä uutisia”, Helvi kertoo.
Helvin isän, Veikko Keinäsen, nimellä oli todella tullut rintamalta ilmoitus kaatumisesta. Tuntolevyn numerosta oli selvinnyt, että kyseessä ei kuitenkaan ollut Helvin isä vaan toinen, samanniminen mies.
”Tämä oli sellainen synkkä varjo sodan keskellä, mutta meille siinä oli kuitenkin onnellinen loppu”, Helvi kertoo.
Sota-aikana elettiin myös normaalia arkea
Vaikka Helvin isä oli rintamalla, sota ei ole jäänyt vaivaamaan Helviä.
”Me emme yleensä leikkineet surullisia leikkejä. Tämä oli paljolti äitini ansiota. Hän onnistui pitämään tavattoman hyvää huolta lapsistaan sodan keskellä ja osasi pitää yllä normaalia elämää vaikeissa olosuhteissa”, Helvi muistelee.
Kaupungeissa oli pulaa ruoasta, mutta maaseudulla oli helpompaa.
”Meillä oli sota-aikana navetassa lehmä ja porsas. Kahvia ei ollut, mutta kyläläiset olivat kekseliästä väkeä. Äitini teki voikukanjuurista korviketta”, Helvi kertoo.
Vaikka Helvi selvisi sota-ajasta vähällä, raskaat koettelemukset mursivat monia sukulaisia.
”Äidilläni on neljä veljeä. Kaksi heistä haavoittui. Toiselle jäi sirpale kehoon, ja hänen mielialansa muuttui sodan jälkeen. Toiselta veljeltä meni jalka. Mieheni setä kaatui. Suvussa on ollut paljon sodan tuomaa surua”, Helvi muistelee.
Sodan jälkeen koulu jatkui, eikä mennyt pitkään, kun Helvi lähti kotoa Kuopioon suorittamaan lukio-opintoja. Pula-aika oli läsnä kaikkialla, mutta yhteishenki oli hyvä. Ihmiset auttoivat toinen toisiaan.
”Yhteisöllisyys oli vahvaa silloin. Jos yhdellä oli jotain, niin se antoi muille. Se oli loppujen lopuksi oikein mukavaa aikaa”, Helvi muistelee.
