”Olen ollut poikani kanssa nyt kuusi vuotta kaksistaan. Vaimoni Taija kuoli tasan kuusi vuotta sitten syöpään. Siitä alkoi täydellinen vastuu lapsestani. Se on kasvattanut minua valtavasti”, Tuomas Tiainen, 39 kertoo.
Viimeksi päivitetty 6.11.2014
Tuomaksen poika oli 6-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Nyt poika on aloittanut 5. luokan.
”Meillä on pojan kanssa hyvä keskusteluyhteys. Toivon, että se on aina niin”, Tuomas sanoo.
Tuomas on edelleen kiitollinen siitä, mitä hänen vaimonsa opetti hänelle lapsista.
”Taija opetti minulle, että lapsi tarvitsee läsnäoloa ja keskustelua. Lasten tunteet pitää myös sallia. Olen itse rauhallinen ja poikani on taas räiskyvämpi. Olen usein vastaanottavana osapuolena”, Tuomas kertoo.
Tuomas ei ole koskaan jäänyt täysin yksin poikansa kanssa. Naapurit ovat auttaneet häntä. Tällä hetkellä Taijan vanhemmat asuvat lähellä Tuomasta.
”Taijan vanhemmat ovat tarjonneet arkeen kuuluvaa apua. Minun vanhemmat ovat taas auttaneet loma-aikoina. Poika voi myös juosta mummolaan koska tahansa ja purkaa mieltään, jos hänen tarvitsee puhua jollekin muulle kuin minulle”, Tuomas kertoo.
Lue myös: ”Kun luet tätä, minua ei enää ole”
Toimiva arki surun keskelle
Kun Taija kuoli, Tuomas joutui todella kovaan paikkaan. Hänen piti rakentaa oman surunsa keskellä uusi toimiva arki itselleen ja pojalleen.
”Kun ihminen jää leskeksi, siitä ei meinaa selvitä ollenkaan. Se on musertava tunne. Arki piti saada toimimaan ja samalla piti käsitellä omaa ja lapsen surua”, Tuomas kertoo.
Pojan esikoulu oli juuri alkanut, kun hänen äitinsä kuoli.
”Ajattelin, että pojalle on tärkeää, että esikoulurutiinit jatkuvat sellaisenaan. Kaverit, leikit ja rutiinit olivat hänelle suojeleva kehä”, Tuomas kertoo.
Aikuinen saattaa hyytyä surun keskellä. Lapsi ei kuitenkaan sure samalla tavalla. Tuomaksen kokemus on, että lapsen suru tulee ja menee aaltoina. Tuomas haluaa auttaa, kun pojan suru on kovimmillaan.
”Suru tulee esille vahvasti eri tilanteiden ja kehitysvaiheiden myötä. Koetan olla herkkänä sen suhteen, koska poika tarvitsee apua tai tukea. Pyrin kuuntelemaan ja olemaan läsnä. Luulen, että murrosikä tai aikuistuminen on yksi vaikea vaihe, jolloin poika käsittelee surua”, Tuomas sanoo.
Lue myös: Itsemurha vei perheeltä isän – ”Sanoin ensin, että isä tippui katolta” 
Tuomas valitsi tunteiden suhteen avoimuuden
Kun poika leikkii onnellisena kavereiden kanssa, leskeksi jäänyt isä saattaisi ajatella, ettei suru sovi lapsen silmille. Tuomas on kuitenkin eri mieltä.
”Jos olisin peittänyt omia tunteitani, olisin samalla luonut tabun. Olisin ikään kuin sanonut, ettei äitiä saa surra. En tietenkään halunnut, että niin kävisi”, Tuomas selventää.
Tuomas päätti tietoisesti surra poikansa ollessa läsnä.
”Se on avain myös lapsen tunteiden käsittelyyn. Oma suremiseni oli terapiaa pojalle”, Tuomas huomauttaa.
Omaan suruunsa Tuomas on löytänyt apua Suomen nuoret lesket ry:n kautta.
”Vertaistukitoiminta on ollut hyvin keskeinen tapa selvitä. Sitä kautta tapasin toisia nuoria leskiä. Sain surra niin paljon kuin halusin heidän läsnä ollessaan”, Tuomas kertoo.
Myös liikunta auttoi Tuomasta jaksamaan.
”Lenkkeily ja sulkapallo tuntui kuin terapialta. Oliko se pakenemista, jos lähti lenkille? Ehkäpä, mutta ainakin tuli niin hyvä olo, ettei se voinut olla väärä tapa käsitellä surua”, Tuomas sanoo.
Lue myös: Hyvä isä, itsevarma tytär
”Poika pärjää hienosti”
Tuomas on kiitollinen siitä, että hänen poikansa ehti luoda merkityksellisen suhteen äitiinsä.
”Olen onnellinen kuudesta vuodesta, jotka poika sai elää äitinsä kanssa. Jos vaimoni olisi kuollut aikaisemmin, tilanne olisi varmasti pahempi. Nyt poika sai elää erittäin ihanan ja tärkeän varhaislapsuuden äitinsä kanssa”, Tuomas kertoo.
Tuomas kokee, että hänen lapsensa pärjää hienosti elämässään äidin puuttumisesta huolimatta.
”En koe, että lapseltani puuttuu tietyllä tavalla mitään. Olisi tietenkin erilaista, jos meitä olisi kaksi. En silti ole jäänyt vatvomaan, että lapseni olisi jäänyt jostain paitsi. Näen, että lapseni on aktiivinen, elämäniloinen, läsnä oleva, humoristinen ja tasapainoinen. Ajattelen, että minä riitän”, Tuomas kertoo.
Lue myös: Hoitaja kertoo: kuoleva äiti kohtasi vauvan
Arki on helpottunut – mutta vielä riittää haasteita
Pienen lapsen kanssa arki oli raskasta. Omaa aikaa Tuomaksella oli hyvin vähän. Nyt Tuomas pystyy jo harrastamaan ilman, että pojalle pitää hankkia erikseen lapsenvahtia. Vaikka arki on helpottunut, on kuitenkin muutamia ajankohtaisia asioita, joista perheestä väännetään.
”Pelaamisesta joutuu tappelemaan. Meillä on kuitenkin selkeät säännöt, eikä niissä ole neuvotteluvaraa. Se auttaa asiaa”, Tuomas sanoo.
Poika on myös viime aikoina ollut väsynyt koulussa.
”Jos olen illalla omassa harrastuksessa, kaupassa tai muualla, pojan läksyt saattavat jäädä illaksi. Se viivästyttää kaikkea ja nukahtaminen venähtää. Ei tunnu mukavalta, kun pitää hoputtaa poikaa tekemään läksyjä ja patistaa iltarutiineissa. Mitä koulupäivästäkään tulee, jos lapsi nukkuu liian vähän”, Tuomas huomauttaa.
Lue myös: Löytökoirasta tuli taaperon paras kaveri
Äitienpäivä on leskelle isänpäivää tärkeämpi
Tuomas ei vietä isänpäivää kovinkaan kummoisissa merkeissä.
”Anoppi on joskus pyytänyt pojan kaupungille matkaansa ja he keksivät minulle jotakin. En tee isänpäivästä kuitenkaan mitään numeroa. Se ei ole minulle mikään erityinen päivä. Toki jos päivä olisi pojalle tärkeä ja hän lähtisi luomaan rutiineja, olisin valmis lähtemään mukaan. Isänpäivä ei tosin ole ollut hänellekään merkityksellinen”, Tuomas kertoo.
Äitienpäivä on aivan eri juttu. Silloin perhe käy Taijan haudalla.
”Viemme kukkia. Viime aikoina meillä on ollut myös tapana käydä hotellin ravintolassa aamukahvilla. Otamme päivän rennosti ja käymme moikkaamassa anoppia. Sitten soitamme mummille Pohjois-Karjalaan”, Tuomas sanoo.
Tuomas kirjoittaa arjestaan blogia. Tutustu blogiin!
Katso myös: Nuoret lesket ry
