Äitini kuolema kiepautti koko elämäni päälaelleen. Lapsellisesti olin ajatellut, etteivät äidit oikeasti kuole. He eivät voi kuolla, sillä heillä on tärkeä tehtävä tyttäriensä ja poikiensa tukena ja turvana. Uskottuna ja lohduttajana. Neuvonantajana ja olkapäänä. Miten niin ei muka enää koskaan ole mahdollista tarttua luuriin ja kuulla tutun äänen toisessa päässä vastaavan: ”Äiti täällä.” Kenen puoleen minä nyt käännyn, kun tarvitsen kaikkein arvokkaimpia neuvoja? Mitä ihmettä kerron pojalleni, joka kysyy, milloin taas mennään mummolaan?
Sanotaan, että ensimmäinen vuosi läheisen kuoleman jälkeen on pahin. Ehkä se olikin, mutta ei kipu senkään jälkeen hellittänyt. Minulle ensimmäiset kolme vuotta äidittömänä olivat vaikeimmat. Äitini kuoli julmimpaan vuodenaikaan, marraskuun lopussa. Joka vuosi odotin pimenevää syksyä kauhulla: taasko on muistettava se hirveä päivä?
Mitä surin, kun surin äitiäni? Surin sitä, että äidin mukana vaikeni maailman hillittömin nauru. Surin sitä, että äiti ei saanut kokea vanhuutta ja eläkepäiviä – äiti oli kuollessaan vasta 61-vuotias. Surin siskoni ja veljeni surua. Surin – ja suren vieläkin – ihmissuhdetta, joka katkesi ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla edes alkaa: kuinka hauskaa äidilläni ja pojallani olisikaan ollut yhdessä!
Suren sitä, ettemme voi tänään toivottaa: Hyvää äitienpäivää, rakas äiti ja Marja-mummi.
Nyt kun äitini kuolemasta on jo toistakymmentä vuotta, ikävöin edelleen, mutta ikävän rinnalle on kasvanut oivallus. Äitini on kuollut, mutta ei kokonaan sittenkään: Kun veljeni nauraa, kuulen äitini naurun. Kun siskoni selittää maailmaa, kuulen äitini äänen. Kun katson peiliin, näen äitini piirteet. Kun kuuntelen poikaani, ymmärrän, että minun kauttani Marja-mummin elämänopit elävät myös lapsessani.
Kaikki se hyvä, jonka äitini toi maailmaan, on vielä täällä. Se loistaa meissä lapsissa ja siirtyy edelleen vielä monelle sukupolvelle kauan senkin jälkeen, kun meitä ei enää ole.
Kaunista ja hyvää äitienpäivää, äidit ja äitien lapset – rakastakaa toisianne!
