Puoli vuotta seurustelua. Raskaus. Yllättynyt poikaystävä, joka asiaa tovin mietittyään päätti poistua kuvioista. Ulla Talkalle abortti ei ollut vaihtoehto, vaikka omaa kotia ei vielä ollut ja elämä muutenkin ”kesken”. Löytyisikö ratkaisu adoptiosta?
Viimeksi päivitetty 28.9.2011
Elettiin syksyä 2009. Silloin 23-vuotias Ulla Talka opiskeli ammattikoulussa ja oli tuoreessa seurustelusuhteessa. Syyskuussa kuukautiset jäivät tulematta ja pian alkoi pahoinvointi. Ulla tiesi heti, mistä oli kysymys.
”En tehnyt edes raskaustestiä”, hän muistelee.
Raskaus ei ollut suunniteltu, mutta ei toisaalta täysin yllätyskään.
”Poikaystäväni ei käyttänyt ehkäisyä, enkä minä – ja poikaystäväni tiesi sen. Kyllä me molemmat tiesimme, että näin voi käydä.”
Lue myös: Kun loukkaamme toisiamme
”On otettava vastuu tekemisistään”
Koska ehkäisyn puuttuminen ei ollut salaisuus kummallekaan, Ulla oli varovaisen toiveikas, että poikaystävä ottaisi raskausuutiset myönteisesti vastaan. Niin ei kuitenkaan lopulta käynyt vaan poikaystävä jätti hänet.
”Kyllä se oli pienoinen yllätys. Ja tietysti pettymys”, Ulla myöntää.
Parisuhteen päättymisen jälkeen abortti käväisi Ullan mielessä, mutta päätti kuitenkin pian, että tätä tilannetta hän ei halunnut ratkaista abortilla.
”Minulle on tehty abortti nuorempana, mutta tällä kertaa ajattelin, että olen jo aikuinen ihminen, jonka on kannettava vastuu tekemisistään”, Ulla muistelee.
Lue myös: Kirje abortoidulle lapselle: ”Olimme hetken perhe”
Elämä ei vielä ”valmis” lapselle
Elämän puitteet eivät kuitenkaan olleet valmiit vauvalle, näin Ulla tuolloin ajatteli. Hän asui vielä äitinsä kanssa ja opinnot olivat kesken. Hän ei tiennyt, mistä olisi voinut pyytää apua tilanteeseensa. Hän ei tohtinut kertoa raskaudesta kenellekään, ei edes omalle äidilleen, ja entiselle poikaystävällekin hän valehteli tehneensä abortin.
”Pelkäsin, että minut tuomittaisiin ajatuksistani sekä siitä, että olen raskaana yksin, että lapsen isä jätti, että minulla ei ole asuntoa. Toisaalta ajatuskin siitä, että minua alettaisiin sääliä, pelotti myös. Ahdisti ajatus, kuinka ympärilläni alettaisiin siunata ja varjella ja herranjumala, mitä nyt tehdään, miten sä pärjäät”, Ulla muistelee tilannetta omassa blogissaan.
Adoptio alkoi itää mielessä ratkaisuksi tilanteeseen.
Lue myös: Adoptiota hakemassa
Raskaus oli helppo pitää salassa
Jokapäiväinen elämä vatsassa kasvavan salaisuuden kanssa sujui kuitenkin ihan hyvin.
”Koulukavereista kukaan ei kysellyt mitään, ja parempi niin. Mitä kauemmin olin kertomatta, sitä parempi oli, että en joutunut vastailemaan kenellekään. Kai sitä halusi säästää itseäänkin”, Ulla pohtii.
Raskauden salaaminen ei ollut erityisen hankalaa.
”Koulussa pidettiin usein keittiöpäivinä väljiä vaatteita, joiden alle mahan sai helposti piiloon.”
Lue myös: Raskaana – miten tatuoinnin käy?
”Minusta syntyi äiti”
Lopulta koitti toukokuu 2010. Raskausaika oli loppusuoralla. Supistukset alkoivat keväisenä aamuyönä.
”Olin kotona nukkumassa, kun menkkamaiset kivut alkoivat. Seuraavana aamuna kymmenen aikoihin menivät lapsivedet. Laitoin opettajalle viestin, että olen kipeänä enkä pääse kouluun. Matkustin bussilla lähisairaalaan”, Ulla kertoo.
Lapsi antoi odotuttaa itseään seuraavaan aamuun: pieni poika päätti, että torstai olisi hyvä päivä syntyä. Ulla kertoo syntymän hetkestä blogissaan näin:
”Minusta syntyi äiti 13.5.2010 klo 10.15 helatorstain aamupäivällä pienelle pojalle. Hän näytti aivan ET:ltä, otsa kurtussa ja parkaisu oli miehekäs. Hän oli pieni ja laiha, pituutta 51 senttiä, painoa vaivaiset 2 790 grammaa. Täydellinen kymmenen pisteen poika.”
Lue myös: Näin lapsi syntyy
Adoptioprosessi vireille
Ulla Talkasta todella ”syntyi äiti”, mutta ajatus kirkastui toden teolla vasta synnytystäseuraavina päivinä. Päivä synnytyksen jälkeen Ullan luona vieraili sosiaalineuvojia, joiden kanssa adoptioasiat laitettiin vireille.
”Olo oli epätodellinen. Sanoin, että jos asiani olisivat toisin, pitäisin lapsen”, Ulla muistelee.
Sosiaalityöntekijät elivät Ullan tilanteessa mukana ja väläyttivät mahdollisuutta päästä ensikotiin.
Viikonlopun jälkeen, heti maanantaina, lapsen adoptioon antamista varten aloitettu prosessi pysäytettiin. Onnekkaan yhteensattuman seurauksena paikallisesta ensikodista vapautui huone, johon Ulla pääsi muuttamaan pienen poikansa kanssa.
Ensikodista alkuvauhdit lapsiperheen elämään
Ensikodissa Ullalla, kuten muillakin talon asukkailla, oli oma pieni yksiö, jossa oli vessa, muutama välttämätön huonekalu ja jonkin verran tilaa omille tavaroille. Yhteisissä tiloissa oli seurustelutila ja leikkitila. Asukkaat saivat talossa kaksi lämmintä ateriaa ja aamupalan joka päivä.
Ulla asui ensikodissa kolme kuukautta.
”Minä viihdyin siellä hyvin, työntekijät olivat ihania. Kun oli huonoja päiviä, sain puitua hankalia asioita ja tunteita heidän kanssaan”, Ulla muistelee.
Lue myös: Helli, halaa, silitä
Merkitys elämälle
Nyt [syyskuussa 2011] Ullan Eino-poika on 1 vuotta ja 4 kuukautta. Äidillä ja pojalla on oma mukava koti ja elämä on muutenkin mallillaan. Ulla tekee keikkätöitä ja suunnittelee sairaanhoitajaopintoja. Eino käy perhepäivähoidossa.
”Monesti ennen raskautta tuli mietityksi, että voi kun elämässä olisi jokin merkitys, että olisi syy herätä aina uuteen päivään. Minä olen nyt tärkeä jollekulle. Ja minulle Eino on tärkein ja paras asia maailmassa.”
Pelkkää auringonpaistetta elämä ei Ullankaan elämä tietenkään ole. Einon isän puuttuminen kuvioista surettaa – omasta, mutta ennen kaikkea Einon puolesta.
”Välillä sitä vaan on niin yksin näiden juttujen kanssa.”
Ilahduttavaa on kuitenkin ollut, että Einon isovanhemmat isän puolelta ovat alkaneet pitää yhteyttä Ullaan ja pojanpoikaansa.
Lue myös: Nainen raskaana, mies pakenee baariin
Älä jää yksin
Mitä jos kaikki olisi päättynyt toisin? Mitä jos Ulla olisi päättänyt antaa lapsen pois, millaista elämä olisi nyt?
”Aika tyhjältä varmasti tuntuisi. Lapsi olisi varmasti ajatuksissa paljon”, Ulla vastaa.
Ulla Talka piti raskautensa salassa kaikilta, oma äiti mukaan lukien (myöhemmin tosin selvisi, että äiti oli aavistanut asioiden oikean laidan). Muita samankaltaisessa tilanteessa eläviä naisia hän kehottaa toimimaan toisin.
”Kaikkein tärkeintä olisi, että ei joutuisi miettimään niitä asioita yksin. Että kertoisi edes yhdelle ihmiselle. Jos omille läheisille tuntuu liian vaikealta kertoa raskaudesta, ammattiapua löytyy kyllä. Kukaan ei tuomitse. Älä jää yksin.”’
Kuvat: Ulla Talkan perhealbumi
Ullan ja Einon elämää voit seurata Ullan blogista Kadun aurinkoisella puolella
Ensikoti on paikka, jossa tuetaan vaikeuksissa olevia perheitä vanhemmuudessa ja elämänhallinnassa. Vanhemmat, erityisesti äiti voivat tulla ensikotiin odotusaikana tai pienen vauvan kanssa. Tarvittaessa myös isä voi asua ensikodissa. Asumisaika sovitaan perheen tarpeiden mukaan. Ensikodissa tuetaan vauvan ja vanhempien varhaista vuorovaikutusta, hyvää suhdetta ja opetellaan arkielämästä ja vauvanhoidosta selviytymistä käytännössä.
Suomeen perustettiin ”Naisten suojakotien liitto”, myöhemmin ”Ensi- ja Turvakotien liitto” vuonna 1945. Ensikotien perustaja ja varsinainen uranuurtaja oli talousneuvos Miina Sillanpää.
Suomessa ensikoteja on Helsingissä, Imatralla, Jyväskylässä, Lahdessa, Oulussa, Raahessa, Roveniemellä, Tampereella, Turussa ja Vaasassa.
Lähde: Wikipedia
