Viimeksi päivitetty 9.1.2024
”Kotiäitiys eli pakollinen äitiysloma tuntui todella raskaalta. Vauva-aika meni yhden lapsen kanssa vielä ihan sulavasti, mutta kun toinen syntyi ja esikoinen oli pahimmassa uhmaiässä, silloin koeteltiin”, Anni kertoo.
Yhden ihmisen on vaikea jaksaa päivittäistä kitinärumbaa.
”Koko lapsen hereilläoloajan tauoton kitinä ja huuto milloin mistäkin alkoi tuntua kauhealta kidutukselta. Mihinkään ei päässyt pakoon. Minusta tuntui, että lapseni tekevät minut hulluksi”, Anni kertoo.
Syyllisyydestä huolimatta töihin
”Olenko oikeasti niin vajavainen, etten jaksa omia lapsiani? Olen miettinyt pääni puhki, mikä minussa on vikana, kun ei kiinnosta jäädä kolmeksi vuodeksi kotiin”, Anni pohtii.
Anni tuntee tietenkin syvää rakkautta lapsiaan kohtaan.
”Lapseni ovat rakastettuja ja ihania, mutta minusta ei silti saa kokopäivästä kotiäitiä”, Anni sanoo.
Huono rahatilanne sinetöi päätöksen.
”Kelalta tuli takautuvasti kahden kuukauden kotihoidontuki, ruhtinaalliset 420 euroa käteen. Se vahvisti töihinpaluupäätökseni. Valtio ei kannusta jäämään kotiin, jos meinaa pitää katon pään päällä”, Anni kertoo.
Annin vanhempi lapsi oli 2 vuotta 11 kuukautta ja nuorimmainen oli 10 kuukautta, kun he menivät päivähoitoon.
”Olin ensimmäiset päivät pelkkää hymyä töissä. Nautin hiljaisuudesta. Join kahvini rauhassa. Kävin vessassa ovi kiinni ja sain istua siellä rauhassa”, Anni sanoo.
Lue myös: Äitikortti: Jos hankit lapsia, myös hoidat niitä
Kotirutiinit tylsiä
Myös Katja palasi töihin hänen lapsensa ollessa vielä taapero.
”Tykkäsin olla lapsen kanssa kotona vuoden. Se oli ihanaa, kun kehitys oli nopeaa ja kaikki oli uutta. Kaipasin tosin aikuisia ihmisiä ja jutustelua”, Katja kertoo.
Kodin rutiinit alkoivat pian puuduttaa Katjaa.
”Aamupala, puistoon, päikkärit, pyykit ja sitten ruoka. Rutiinit olivat aina samat. En vain osannut elää kotihengettären elämää. Halusin takaisin töihin aikuisten ilmoille”, Katja kertoo.
Katja päätti, että lapsi menisi päiväkotiin, kun omat jalat kantaisivat, ja lapsi osaisi hieman ilmaista itseään.
”Vierähti kuitenkin tovi, ennen kuin menin töihin. Tuntui typerältä laittaa lapsi tarhaan kesäksi, joten siirsin töihin menemisen syksyyn. Lapsi oli lopulta 1 vuotta 7 kuukautta mennessään päiväkotiin”, Katja kertoo.
Työssä käyvä äiti jaksaa paremmin
”Kun olin kotina, olin aina hieman väsynyt, enkä jaksanut nauttia yhteisistä hetkistä”, Katja painottaa.
Nyt Katja pitää perjantait vapaata. Siitä on tullut äidin ja tyttären yhteinen päivä.
”Teemme joka perjantai jotain hauskaa yhdessä. Nautin siitä täysin rinnoin, että meillä on oma tyttöjen päivä”, Katja kertoo.
Lue myös: Hyvä isä, itsevarma tytär
Orjana omassa kodissaan
Maija on puolestaan ollut kotona jo 4 vuotta. Hänellä on 3 lasta, joista vanhin on 4-vuotias. Nuorimmat ovat 1- ja 2-vuotiaita. Pitkä kotiäitirupeama on ollut Maijalle vaikeaa.
”Aina ei löydy toisia äitejä puistoseuraksi. Aina ei pääse perhekahviloihin. Silloin kotiäitiys tuntuu yksinäiseltä”, Maija sanoo.
Kotiäitiydestä ei liiemmin saa kiitosta.
”Siivoilen muiden sotkua, eikä mies vaivaudu edes putsaamaan omia jälkiään. Joskus tunnenkin itseni orjaksi omassa kodissani. Puoliso ei muista kiittää tai antaa arvostusta. Lapset ehkä kiittävät, kun asuvat omillaan”, Maija summaa tunteitaan.
Toisilta äideiltäkään ei kannata odottaa hyväksyntää. Äidit kun lähinnä vertailevat toinen toisiaan.
”Paine olla hyvä äiti on kova. Äideiltä odotetaan paljon. Jos joku äiti tekee toisin, niin harva taputtaa selkään ja sanoo: hyvä sinä!”
Lue myös: Vauva yksin autossa – äiti jätti viestin
Jos menisi töihin?
Maija onkin päättänyt jättää kotiarjen pölyt taakseen. Hän siirtyy työelämän palvelukseen noin vuoden päästä ja hakee myös opiskelemaan.
Työ ja opiskelu tulevat tarpeeseen, sillä Maija kaipaa levähdyshetkiä kotiäitiyteen.
”On tosiasia, että lapset käyvät joskus hermoille. Lapset osaavat olla ärsyttäviä ja rasittavia. Lapsen itku ja kitinä ovat psyykkisesti raskaimpia ääniä”, Maija sanoo.
Annin, Maijan ja Katjan nimet on muutettu.
On tosiasia, että monet naiset tympääntyvät lasten kanssa kotona. Tämän totesi jo amerikkalainen kirjailija Betty Friedan vuonna 1963 klassikkokirjassaan Feminine Mystique. Friedan pohtii teoksessaan naisten onnettomuutta. Vaikka yliopistossa opiskelleilla naisilla oli usein paljon rahaa ja lukuisia lapsia, he kokivat itsensä onnettomiksi. Friedan kutsuu ilmiötä ”ongelmaksi, jolla ei ole nimeä”.
Kotiäitiyden katsottiin olevan naisen biologinen kutsumus. Yhdysvalloissa perheiden koko kasvoi 1950-luvulla. Kotiäitiys oli normi, ja naisten työssäkäymistä paheksuttiin yleisesti. Sen katsottiin kertovan naisen neuroottisuudesta tai muista ongelmista. Friedanin mukaan tämä yhtälö sai varsinkin koulutetut naiset oireilemaan ja voimaan pahoin.
Onkin oletettavaa, ettei nainen eikä liioin mieskään ole kehittynyt hoivaamaan lapsia yksinäisyydessä, kuten usein kotiäiti tai koti-isä joutuu tekemään.
Psykologian tohtori Christopher Ryan ja lääkäri Cacilda Jetha kirjoittavat ihmisen evoluutioympäristöstä kirjassaan Dawn of Sex. He pitävät lasten kasvatuksen jakamista ihmisen alkuperäisenä käyttäytymismuotona. Kirjan mukaan muinaisessa evoluutioympäristössä kasvatuksen jakaminen koko yhteisön kesken on ollut todennäköisesti ihmisen selviytymisen kannalta välttämätöntä.
Kun koko ryhmä on huolehtinut jälkikasvusta, lasten selviytymismahdollisuudet ovat kasvaneet. Myös äideillä on ollut paremmat selviytymismahdollisuudet, koska heille on jäänyt aikaa ravinnon hankkimiseen eli toisin sanoen juuri työhön. Koska lapset imivät tissiä evoluutioympäristössä vähintään 5-vuotiaiksi, äidin selviytyminen oli tärkeää lapsen eloonjäämisen kannalta.
