Viimeksi päivitetty 22.9.2020
Lapsi haluaisi vielä jatkaa keinumista, mutta vanhempi tietää, että nyt on lähdettävä kotiin. Kun tulee aika lopettaa puistoleikit, lapsi suuttuu – hän olisi halunnut vielä jatkaa hauskanpitoa.
Oman tahdon ilmaisua, itkukohtauksia ja totaalikieltäytymistä yhteistyöstä… lähes kuka tahansa taaperoa kasvattanut tietää, mistä on kyse. Perinteisesti on puhuttu noin 1,5–4 ikävuoden välimaastoon ajoittuvasta uhmaiästä.
”En pidä käsitteestä ”uhma”, sillä se on mielestäni sanana hyvin kielteisesti latautunut. Lapsi ei ole pahantahtoinen – hän vasta harjoittelee oman tahdon muodostamista, ja siihen olennaisena osana kuuluvaa pettymyksen- ja kiukunhallintaa”, muotoilee tunne- ja vuorovaikutuskouluttaja Elina Kauppila.
Älä suutu lapsen suuttumuksesta
Oman tahdon harjoittelemisen avulla lapsi hahmottaa oman persoonansa rajat.
”Lapsi ei huvikseen kilaroi, vaan hän tutkii omaa erillisyyttään ja harjoittelee mihin kaikkeen hän voi vaikuttaa. Hän myös opettelee, miten erilaiset vuorovaikutustavat vaikuttavat vanhempaan – vastustaminen ja protestointi on yksi niistä”, Kauppila huomauttaa.
Aikuisen tehtävä tässä on olla jämäkkä, ennakoitavissa oleva ja luotettava. Selkeys ja toisteisuus luovat turvallisuutta lapselle.
”Alttius suuttua lapselle takaisin on suuri, varsinkin jos itse on väsynyt ja kuormittunut. Mutta parhaiten tilanteesta selviää lempeydellä ja selkeydellä: ennakoi hankalat tilanteet ja kerro mitä toivot lapselta”, Kauppila neuvoo.
Uskalla sanoa ei
Usein ennakointi helpottaa lapsen sopeutumista ikäviin tilanteisiin. Sen sijaan, että keinumisen lopettaisi yllättäen, lapselle kannattaa kertoa, että kohta pitää lopettaa: ”otetaan vielä kahdet vauhdit ja sitten mennään sisälle”. Tämän jälkeen sanotussa myös pysytään.
”Pitää rohkeasti uskaltaa sanoa ei. Se on osa luotettavaa jämäkkyyttä. Lapsi saa siitä huolimatta pahoittaa mielensä siitä, että hauskuus loppuu, ja tätä kokemusta ei saa mitätöidä – sanoita hänelle myötätuntoisesti, että hänen paha mielensä on arvokas tunnetila. Hänellä on oikeus suuttua, ja se suuttumuksen tunne on hänelle juuri sillä hetkellä tärkein asia maailmassa”.
Kun lapsen ja aikuisen halut ja tarpeet ovat ristiriidassa, aikuisen tehtävä on muodostaa rauhallinen kehys, jonka mukaan toimitaan. Vaikka hetkellinen tilanne suututtaisi lasta, tärkeämpää on perusluottamus: se, että aikuisen toiminta pysyy vakaana lapsen tunnemyrskyistä huolimatta.
Miksi oma lapsi raastaa hermoja?
Iso osa vuorovaikutusta on temperamentti. Ovatko lapsen ja hänen huoltajansa vuorovaikutustavat ja temperamentit keskenään samankaltaiset vai ristiriidassa keskenään? Toinen lapsi voi vaikuttaa ”helpolta” ja toinen ”vaativalta”, vaikka pelissä on sekä ulkoisia että sisäisiä tekijöitä – siksi sisaruksetkin voivat olla keskenään hyvin erilaisia, vaikka kasvuympäristö on kutakuinkin sama.
”Jos lapsen reagointitavat ovat kovin samanlaiset kuin vanhemmalla, vanhemman on helpompaa intuitiivisesti ymmärtää lapsen toimia ja osata esittää asiat lapselle sopivina kokonaisuuksina”, Kauppila sanoo.
Ystävän lapsi puolestaan ei saa hermostumaan samalla tavoin kuin oma, sillä sosiaalisen kontrollin säätely aivoissa ei toimi samalla tavalla omaa lähipiiriä kohtaan kuin se toimii etäisempiin tuttavuuksiin. Toisaalta oman lapsen kohdalla ristiriidat omissa toiveissa ja tavoitteissa näkyvät selkeimmin: millainen vanhempi ideaalina haluaisi olla ja millainen oikeasti onnistuu olemaan.
”Tässä kohden kaivataan itsemyötätuntoa: kukaan ei onnistu vanhemmuudessa täydellisesti. Olennaista on kiukun määrä ja kontrollin säilyttäminen. Jos kiukustuminen pysyy aisoissa ja tilanne on edelleen aikuisen vastuullisessa ja turvallisessa hallinnassa, silloin riittää että asian käy läpi lapsen kanssa ja pyytää anteeksi. Jos taas tuntuu, että tunnemyrskyt menevät aggression puolelle, on ensisijaisen tärkeää hakea ulkopuolista apua.”
