Viimeksi päivitetty 13.9.2018
Lapseni yksivuotisneuvolassa terveydenhoitaja katsoo minua silmiin ja kysyy, miten jaksan. Romahdan itkemään, eikä itkusta meinaa tulla loppua.
”Mä en jaksa enää. Mä en halua. En mitään,” soperran nyyhkytysten läpi.
Kaiken piti olla hyvin
Niina tuijottaa kahvikuppiin ja on hetken hiljaa. Tuosta romahduksesta neuvolassa on nyt puoli vuotta. Välissä on useita käyntejä psykologin pakeilla ja auki käsiteltyjä tunteita, jotka eivät enää paina möykyn lailla rinnassa.
”Mulla piti viimeinkin olla kaikki hyvin. Ihana koti, rakastava ja kannustava puoliso, kaksi vähän isompaa lasta, joille pikkusisarus tulisi perheen yhteisenä ihmeenä. Ajattelin että tämän vauvan kanssa pääsen tekemään kaikkia niitä asioita, joita nuorempana äitinä en mukamas ehtinyt ja jaksanut. Toisin kävi.”
Ensioireet jo raskaana ollessa
Ensimmäiset masennusoireet tulivat Niinalle jo loppuraskaudesta, mutta hän on vasta jälkikäteen ymmärtänyt ne sellaisiksi.
”Olin kotona, mutta en ollut onnellinen. Kadehdin mieheni työssäkäyntiä ja ulosmenoja – syyllistin häntä niistä ja vahdin kelloa katsoen, että kauanko jossakin hommassa menee. Kun synnytys alkoi lähestyä, mieheni ei enää saanut lähteä mihinkään – supistuksethan voisivat alkaa koska tahansa”, Niina muistelee.
Lopulta monen eri asian summana Niinan synnytys päädyttiin käynnistämään. Käynnistely kesti yli vuorokauden, mutta pitkän ja kivuliaan urakan päätteeksi lapsi saatiin maailmaan. Ensi päivänsä kaksikko vietti sairaalassa: Niina oli menettänyt paljon verta, ja vauva niellyt niin paljon lapsivettä, että oli parempi jäädä tarkkailtavaksi.
Syyllisyyden kierre syntyy
Kuulen vessan oven läpi, kun vauva herää ja alkaa itkeä. Ensin hitaasti käynnistellen, mutta kohta jo kovempaa, vaativasti. Miksi se taas huutaa, miksei se nuku? Nojaan kasvojani käsiin, pidättelen itkua. Pitäisi nousta ylös ja mennä hoitamaan lasta, mutta en pysty liikkumaan.
Toden teolla masennus puski päälle, kun lapsi oli muutaman viikon ikäinen. Niilo-poika oli hyvin itkuinen vauva, joka heräili tuon tuosta. Kun Niinakaan ei saanut nukkua, ei yöllä eikä päivällä, negatiiviset tunteet alkoivat nostaa päätään.
”Olo oli aivan hirveä. Mietin, että miten voin samaan aikaan rakastaa lastani ja ajatella näin julmasti. Hoidin Niiloa kyllä viimeisen päälle niin kuin pitääkin, kylvetin ja puin ja leikitin, mutta se kaikki oli aivan mekaanista. Henkisesti en ollut läsnä. Ja siitä podin taas hirvittävää syyllisyyttä, mikä vain lisäsi ahdistusta ja pahaa oloa.”
Ulkona loppusyksy pimeni kohti harmaata ja loskaista Turun talvea.
Paha olo ajoi ylisuorittamaan
Lapsien lisäksi Niina hoiti myös kodin viimeisen päälle. Hän laati joka päivälle listoja siitä, mitkä kaikki asiat pitää suorittaa: kaapinovet ja listat pyyhkiä, siivota jääkaappi, järjestää sukkalaatikot…
”Piilouduin pahaa oloani ylisuorittamisen taakse. Ajattelin, että pystyn tahdonvoimalla kontrolloimaan elämääni ja sen puitteita. Ja jos pystyn kontrolloimaan elämääni, pystyn hallitsemaan myös itseäni ja tunteitani. Eihän se niin mennyt, se vain lisäsi pahoinvointiani.”
Listat pitenivät ja suorittamisen tarve kasvoi. Kodin lisäksi piti saada oma kroppa takaisin kuntoon, joten Niina alkoi käydä lenkillä ja salilla.
”En saanut liikunnasta mitään nautintoa. Se oli täysin ilotonta ponnistelua, eikä mitään ”akkujen lataamista”, niin kuin blogeissa ja naistenlehdissä hehkutetaan”, Niina hymähtää.
Eriävät näkemykset neuvolassa
Kun Niina kävi neuvolassa Niilon kanssa, terveydenhoitaja tuntui epäystävälliseltä. Useimmiten hän oli myös myöhässä, ja tapaamiset kutistuivat kymmenminuuttisiksi mittojen ottamisiksi.
”Kun yritin puhua väsymyksestäni, terveydenhoitaja ensin vähätteli minua. Sitten hän tarjosi minulle kunnallista perhetyöntekijää, joka tulisi kerran tai kahdesti viikossa auttamaan kotitöiden teossa. Minua alkoi suututtaa: en minä tarvinnut apua kodin siivoamiseen, se oli jo tip top kunnossa!”
Niina ja terveydenhoitaja eivät muutenkaan olleet samalla aaltopituudella, ja Niina koki, että aina löytyi jotain huomautettavaa Niilon hoidosta.
”Milloin oli kuiva iho, jota pitäisi rasvata ja milloin vaikka karstaa päässä. Aina oli jotain sanomista, jotain mitä en ollut tehnyt tarpeeksi hyvin. Neuvolakorttiin kuitenkin aina kirjoiteltiin että ”Ihana ja iloinen hymypoika”. Minusta siinä oli valtava ristiriita.”
”En jaksa enää imettää”
Jaksan vielä yhden päivän. Ja taas seuraava päivän. Ja sitä seuraavan. Koska ainahan sitä nyt vielä yhden päivän jaksaa.
Pajunkissat puhkesivat ojanpientareille ja seitsemänkuinen Niilo-vauva tutki jo touhukkaana maailmaa. Vatsavaivat kuitenkin itkettivät yhä, ja yöt hän heräili läpeensä. Meneillään oleva tiheän imun kausi tarkoitti sitä, että Niilo halusi viettää rinnalla kaiken aikansa ja nukkuakin tissi suussa.
”Minulla tuli maitoa ihan suihkuten, vaikka kuinka yritin lypsää sitä pois ennen imetyksiä. Kävin ohjaajalla ja kyselin apua imetystukiryhmissä. Mutta silti tuntui, että Niilo kakoi ja hörppi isoja määriä ilmaa maidon ohessa. Viimeinen niitti oli, kun hän ei suostunut öisinkään nukkumaan ilman tissiä.”
Pullo toi öihin rytmin
Kaikessa hiljaisuudessa Niina lopetti imettämisen. Hän ei alkuun uskaltanut kertoa siitä edes ystävilleen, sillä tiesi, että jotkut heistä ovat todella intohimoisia imetyksen puolustajia. Niina pelkäsi negatiivisia reaktioita, eikä jaksanut käydä niitä läpi.
”Vasta viikkoja myöhemmin saatoin mainita, varovasti ja ohimennen, että meillä siirryttiin pulloon. Itseänikin harmitti, olin ajatellut että imetän ainakin vuoden ikään asti.”
Pulloon siirtyminen oli kuitenkin perheelle pelastus. Niilo alkoi syödä tasaisemmin, mahavaivat vähenivät ja öihin tuli rytmi.
Vaalenevat aamut, pitenevät illat ja lähestyvä kesä saivat Niinan jaksamaan. Kesällä he menisivät naimisiin.
Upea kesä ja iloinen töihinpaluu
Tahdon.
Ja kun kesä koitti, se oli upea. Paras kesä ikinä. Niinan mies jäi pitkälle kesälomalle ja auttoi lasten kanssa aamusta iltaan. Niinalla oli omaa aikaa ja rennompi olo – saahan kaksin aikaan paljon enemmän kuin yksin.
Sormukset vaihdettiin ja häävalssi tanssittiin. Niina ajatteli, että vaikeat päivät ovat taakse jäänyttä elämää.
Elokuussa Niina palasi töihin. Hän työskentelee henkilökohtaisena avustajana, joten oli helppoa aloittaa pyytämällä vain tuurauksia ja paikkauksia: muutama tunti vuoroja per viikko.
”Yhtäkkiä sain puhua aikuisten ihmisten kanssa ja tehdä sitä työtä, jota rakastan ja jossa olen hyvä. Muistin, että en ole vain äiti – olen kokonainen persoona. Sain ajatella ajatukset loppuun rauhassa, juoda kahvin kuumana ja keskittyä.”
Uusi romahdus
Niilo oli työvuorojen ajan hoidossa kotona tai mummolassa. Kun vuoroja oli harvakseltaan ja vain muutaman tunnin verran kerrallaan, järjestely onnistui. Niina nautti työvuoroistaan, ja hetken kaikki näytti valoisalta.
Mutta sitten tuli syyskuun alku. Niinan mies meni takaisin töihin. Arkirutiinit alkoivat kuristaa kurkkua – työvuorojen ja lasten aikataulujen järjestelystä aiheutunut stressi ja kiire vain pahensivat tilannetta.
”Palasin heti vanhoihin tapoihini ja aloin laatia listoja, jotta saisin päivät suoritettua”, Niina huokaa.
Ahdistus, voimattomuus ja päätä kiristävä vanne palasivat kahta pahempina.
Viimeinkin apua neuvolasta
Ensimmäisen kerran joku kysyy minusta, haluaa kuunnella juuri minua. Kaikkien näiden jaksamisen kerrosten alla on piilossa ihan oikea ihminen, ja se ihminen on aivan loppu.
Syyskuun loppupuolella Niilolla oli yksivuotisneuvola, ja neuvolassa vastassa uusi terveydenhoitaja. Vanhempi nainen, joka jo mittoja ottaessaan jutteli mukavia, kannusti ja vaikutti kiinnostuneelta.
”Sitten hän kääntyi katsomaan minua ja kysyi, miten minä voin. Etsin vähän aikaa sanoja, ja sitten aloin itkeä hervottomasti, Niilo sylissäni istuen.”
Terveydenhoitaja kuunteli koko tarinan ja kehui, miten rohkea Niina on, kun uskaltaa puhua asiasta. Niina sai jälkeenpäin kuulla, että terveydenhoitaja oli tarttunut tilanteeseen saman tien, ja lähtenyt järjestämään Niinalle aikaa psykologille. Sinne oli kuitenkin pitkä jono, ensimmäinen aika järjestyi vasta parin kuukauden päähän.
Nämäkö naiset masentuneita?
He näyttävät aivan tavallisilta ihmisiltä. Neuletakkeja, hiuspantoja, silmälaseja. Kassajonossa en edes vilkaisisi heitä kahdesti. Voivatko kaikki nämä aivan tavallisen näköiset ihmiset olla myös masentuneita?
Neuvolan tapahtumista Niina kuitenkin viimein sai voimaa mennä paikalliseen Äidit irti synnytysmasennuksesta ry:n Äimä-vertaistukitapaamiseen lokakuussa. Myös siellä vuoden verran patoutunut paha olo purkautui ulos kyynelinä ja vapinana.
”Oli ihmeellistä olla siellä ja kuunnella muita. Että kaikki nämä muutkin, aivan tavallisen näköiset äidit, ovat olleet samassa tilanteessa. Yhtä pohjalla. Ja helpottavinta oli kuulla, että sieltä pohjalta pääsee ylös.”
Jokainen päivä ei ole huono
Vaikka masennuin, en ole huono äiti. Masennus ei ole omaa syytäni, ja synkimpinäkin hetkinä jaksoin aina huolehtia siitä, että lapsillani on kaikki hyvin. Siitä ammennan voimaa.
Vertaistukitapaamiset, istunnot psykologin kanssa ja oma töihinpaluu alkoivat pikku hiljaa tehota Niinaan. Vaikka syksy synkkeni kohti keskitalvea, Niinan mieliala kohentui jatkuvasti.
”Istuin jouluna katselemassa kotiani ja lapsiani, ja silloin tajusin, että on mennyt jo monta päivää siitä, kun minulla viimeksi on ollut ”huono päivä”. Aiemmin huonoja päiviä oli yksi toisensa perään.”
Huoli päivähoitoon viemisestä
Vuodenvaihteen jälkeen Niilo meni täysiaikaisesti päivähoitoon ja Niina palasi kokonaan töihin.
”Tunsin siitäkin hetken syvää morkkista, että millainen äiti jättää näin pienen lapsen hoitoon. Tämä on kuitenkin parasta, mitä meidän perheellemme on tapahtunut: minä jaksan olla parempi äiti, kun saan välillä olla työpäivän ajan jotain muuta.”
Niilo viihtyy päivähoidossa erinomaisesti. Niinan työpäivä saattaa loppua jo alkuiltapäivällä, jolloin hänelle jää pari tuntia aikaa laittaa kotia kuntoon, hoitaa asioita tai vain keskittyä itseensä, ennen kuin hän lähtee hakemaan Niiloa hoidosta.
”Viimeinkin olen oppinut olemaan tuon ajan ilman, että poden syyllisyyttä. Se on se henkireikä, jonka avulla minä pysyn kunnossa ja koko perheemme onnellisena.”
Pitkä tie ylös
En ajatellut olevani sairas, joten en osannut odottaa parantumistakaan. Mieheni yritti vakuuttaa minulle, että ei elämämme tule olemaan aina sellaista, kuin se mustimpina hetkinäni oli. Ja hän oli oikeassa.
Nyt Niilo on kohta puolitoistavuotias, iloinen poika. Niina käy vielä harvakseltaan psykologilla ja aina toisinaan Äimän tapaamisissa.
”Jos lapset ovat kipeitä ja joudun olemaan monta päivää kotona, huomaan miten vanne alkaa kiristää päätä. Mutta tiedän, että tilanne on vain väliaikainen ja ohimenevä, joten paha olo ei saa minusta otetta.”
Parantumisen tunnistaa innostuksesta
Muille synnytyksen jälkeistä masennusta poteville Niina haluaa sanoa kannustuksen sanoja: Masennuksesta pääsee yli ja ohi, mutta siihen pitää uskaltaa hakea apua. Vaikka se tuntuu raskaalta ja turhalta, se ei ole turhaa.
”Omiin juttuihin kiinni pääseminen vaatii paljon työtä, mutta se on vaivan arvoista. Viimeinkin elämä alkaa tuntua hyvältä, ei vain suorittamiselta ja pakolta. Paras toipumisen merkki on, kun alkaa innostua jostain itseään koskevasta uudesta asiasta – minä ilmoittauduin juuri hiusmalliksi kampaajatapahtumaan, ja ensi viikolla minua koko elämäni seurannut poninhäntä vaihtuu polkkatukkaan!”
