Tänä vuonna hiihtolomaviikko oli elämäni pisin ja piinallisin. Vaimoni ja lasteni lähtiessä mökille lomailemaan, jäin minä viettämään normaalia työviikkoa kotiin. Yksin. Kuulostaa hienolta. Töiden jälkeen minulla on huolehdittavana vain itseni, voin käydä urheilemassa milloin haluan, mennä ja tulla miten haluan ja nukkua leveästi ja levollisesti ilman häiriöitä. Käytännössä yksin kotiin jääminen tuntui kuitenkin aivan toisenlaiselta.
Viimeksi päivitetty 21.3.2016
Jo ensimmäisen työpäivän jälkeen totuus iski vasten kasvojani. Kotioven suljettuani törmäsin täysin odottamattomaan hiljaisuuteen, ei pihaustakaan missään. Kukaan ei tullut ovelle vastaan, ei riemun kiljahduksia, ei edes kiukuttelua, vain täysin lamaannuttava hiljaisuus. Jopa kotityöt menettivät merkityksensä.
Kaksi päivää odotin, että tiskiä olisi tarpeeksi, jotta saisin koneen päälle. Turhaan, kukaan ei tehnyt tiskiä. Sama toistui pyykin kanssa. Kävelin taloa ympäri, mutta kaikkialla vallitsi hiljainen järjestys. Olohuoneen kalusteetkin olivat omalla paikallaan täysin kuolleena. Illalla nukkumaan mennessä sänky oli aivan liian kylmä ja iso, ja vasta kolmantena yönä nukuin koko yön heräämättä kertaakaan.
Kävin liikkumassa joka päivä, mutta palatessani totesin, ettei kukaan jaa minun kanssani sitä iloa. Pahinta oli kuitenkin tyhjyyden tunne. Kaipasin jokaista perheeni jäsentä valtavasti. Jokaista ääntä ja ilmettä, jokaista kosketusta ja läsnäolon tunnetta. Kaipasin elämää heidän kauttaan.
Ovatko lapset muka taakka?
Oikeastaan eräs asia on vaivannut minua varsinkin tuon viikon jälkeen. Miksi lapsiperheen arjesta ja parisuhteesta on niin paljon negatiivista uutisointia? Miksi perheelliset itse puhuvat negatiivisesti omasta arjestaan? Vähän väliä saa kuulla, kuinka mikään ei onnistu lasten kanssa.
Kotona oleminen on arjessa selviytymistä ja sairastelun pelkäämistä, ja lomalle lähteminen kaiken katastrofin välttämistä ja hermoilua. Lapset näyttäytyvät usein taakkana, joita nyt vain on siedettevä siihen asti kunnes lähtevät pois kotoa.
Olen muutamaan otteeseen sanonut jollekin vanhemmalle, että mielestäni lapseni ovat helppoja. Vastauksena olen saanut: Odotas kun tulevat uhmaikään, tai odotas kun tulevat murrosikään. Ikään kuin lasten kanssa ei voisi olla helppoa ja mukavaa. Paljon kuulee myös puhetta, jossa omaa puolisoa moititaan. Milloin puoliso ei huolehdi omia tehtäviään, milloin hän ei osaa suhtautua asioihin oikein ja milloin hänen kanssaan on täysin mahdoton tehdä yhtään mitään tai puhua yhtään mistään.
Lue myös:
Jotenkin en usko, että totuus perheellisen elämästä on näin negatiivinen. En usko, että arki kotona on inhottavaa ja epämukavaa, tai puoliso suurimmaksi osaksi elämälle haitallinen. On vain paljon helpompaa purkaa sanoiksi negatiiviset tunteet ja tuoda ne julki vertaistuen toivossa.
Vai onko tosiaan niin, että lapset ja puolisot ovat uhka sille täydelliselle itsenäisyydelle ja omalle tahdolle, jota tänä päivänä arvostetaan? Siksi jonkun riippuvaisuus itsestä on taakka ja oma riippuvaisuus toisesta täytyy tukehduttaa. Kaikkien omaehtoisten halujen toteuttaminen ei ole mahdollista perheen kanssa, joten siksi perhe näyttäytyy negatiivisena esteenä.
Enämmän positiivista puhetta lapsista ja puolisosta
Voi olla, että perheisiin kohdistuvaan negatiiviseen keskusteluilmapiiriin on vaikuttamassa monta tekijää, mutta minä uskon, että pinnan alla on paljon onnellisuutta ja ainutlaatuista merkitystä, jota pitäisi ruokkia paljon enemmän. Positiivista puhetta voi opetella, sitä minäkin tässä yritän tehdä.
Tuo hiihtolomaviikko osoitti minulle hyvin konkreettisesti sen, kuinka riiipuvainen olen omasta puolisostani ja lapsistani. Se osoitti kuinka paljon sisältöä he tuovat elämääni. He tuovat merkitystä jokaiseen päivään, heidän kauttaan minä olen olemassa elävämmin ja rikkaammin. Tuo viikko osoitti, että edes arjen helppous ja täysin omaehtoinen oleminen ei korvaa sitä, mitä perhe minulle antaa.
Lue myös:
Minä teen mielihyvin ne kaikki tiskit ja pyykit, kuljen selkä notkolla leluja keräten ja nukun katkonaisia öitä kunhan vain saan pitää sen, mitä perhe minulle antaa. Minä koen, että vaimoni ja lapseni antavat minulle paljon enemmän positiivista kuin negatiivista. Uskon, että niin kokee moni muukin tässä maassa.
Ota haaste vastaan!
Haastankin Sinut lukija. Tunnusta olevasi riippuvainen rakkaistasi, ketä perheeseesi kuuluukaan ja myönnä, että ilman heitä olet yhtä yksinäinen kun minä tuon hiihtolomaviikon aikana. Tägää tähän puolisosi ja osoita, että et pärjää ilman häntä. Puhu perheestäsi positiivisesti, sillä lapset ja puolisot ovat parasta maailmassa!
