Kasvatukseen osallistuva isä ei ole mikään uusi juttu. Sääty-yhteiskunnassa ihanteena oli juuri mieskasvattaja. Tänä päivänä haikailemme jälleen itsellisen isyyden perään. Miltä mahtaa tulevaisuus näyttää? Kulttuurihistorioitsija Ilana Aalto vastaa.
Viimeksi päivitetty 31.1.2011
”Säätyläisyhteiskunnan isyyden ihanteissa painottui isän velvollisuus ohjata katrastaan lähes yksinvaltiaan tavoin. Varsinkin uskonnollisen kasvatuksen ajateltiin kuuluvan isälle”, Turun yliopistossa isyyden historiaa tutkiva Aalto kertoo.
Isän katsottiin olevan 1700-luvulla äitiä soveliaampi kasvatustehtäviin. Tämä perusteltiin väitteellä miehen rationaalisuudesta. Miehet olivat jopa velvollisia elättämään itse avioliiton ulkopuoliset lapsensa.
”Suomessa 1730-luvulle asti voimassa olleen lain mukaan isän piti huolehtia yli kolmevuotiaan lapsen elatuksesta. Laki kertoo sen ajan asenteesta. Pienen lapsen katsottiin sopivan äidin hoitoon, mutta isältä odotettiin panostusta vanhemman lapsen kasvatukseen”, Aalto kertoo.
Lapsen juridinen holhoajuus oli yksinomaan isällä vuoteen 1929 asti, jonka jälkeen molemmista vanhemmista tuli lapsen holhoajia.
Käytännön isyys
Säätyläisyhteiskunnan isäihanne ei vastaa kuvaamme pehmoisästä.
”Ihanteen mukaan isä oli valistunut itsevaltias. Isäntä oli kotitalouden ja perheen johtaja. Hänen tuli käyttäytyä oikeudenmukaisesti ja käyttää valtaansa viisaasti ja harkiten”, Aalto kertoo.
Mitä sitten isät tekivät lapsiensa kanssa? Määräilivät ja äyskivät? Veivät lapset kirkkoon vai leikkivätkö isät myös kuurupiiloa lastensa kanssa?
”Meillä ei ole tietoa siitä, kuinka aktiivisia miehet olivat käytännössä lastenkasvatuksen suhteen 1700-luvulla. Asiaa on kovin vaikea tutkia”, Aalto huomauttaa.
Aalto pitää kuitenkin todennäköisenä, että myös pehmoisyyttä on esiintynyt, vaikka ihanteena on ollut isän luja johtajuus.
”Ihanteiden toteutuminen on voinut vaihdella hyvinkin paljon kodista toiseen. Lempeitä isiä on varmasti ollut aina. Meillä on 1600- ja 1700-luvulta tietoja, jotka kertovat esimerkiksi isien syvästä surusta lapsen kuoleman takia”, Aalto kuvaa.
Ydinperheen isättömyys
Kun sääty-yhteiskunta alkoi murentua 1800-luvulla, alkoi uudet tuulet puhaltaa myös isyyden purjeisiin.
”Isän ja äidin roolit haluttiin eriyttää elättäjään ja hoivaajaan”, Aalto kertoo.
Isällä olleet kasvatusvastuut siirtyivät äidille ja isälle jäi perheen ulkopuolinen toiminta.
”Uudet ihanteet vähensivät isien arkista läsnäoloa lasten ympäristössä. Konkreettinen kasvattajanrooli siirtyi äideille myös uskonnollisen kasvatuksen suhteen”, Aalto kertoo.
Suomessa ydinperhemalli ei kuitenkaan päässyt 1800-luvulla samoihin mittakaavoihin kuin toisissa Euroopan maissa.
”Suomi oli maaseutuvaltainen maa. Molemmat vanhemmat työskentelivät kodin piirissä ja olivat näin jatkuvassa vuorovaikutuksessa lastensa kanssa. Työnteko opittiin omilta vanhemmilta. Suurimmassa osassa suomalaisia perheitä isyys ei muuttunut porvarillisen mallin mukaiseksi sunnuntai-isyydeksi”, Aalto maalailee.
Isyyden uudet suunnat
”Nykyisät ovat ihanteiden ristiaallokossa: Isiltä odotetaan osallistumista, aktiivisuutta ja läsnäoloa lapsen elämässä ja kodin kentällä. Toisaalta painotetaan maskuliinisuuden säilyttämistä, elättäjän roolia ja auktoriteetin palauttamista”, Aalto pohtii.
On olemassa merkkejä vanhan porvarillisen ydinperhemallin paluusta.
”Viime aikoina konservatiiviset puheenvuorot ’perinteisen’ perhemallin palauttamisesta ovat yleistyneet. Pienten lasten kohdalla kotihoito on muuttunut niin yleiseksi, että voidaan puhua jo jonkinasteisesta kotiäitiyhteiskunnasta”, Aalto kuvailee.
Voi siis olla, että tulevaisuuden isyys on jälleen pelkkää elättäjyyttä. Aalto esittää tosin myös toisen tulevaisuudenkuvan:
”Yhteiskunnassa on kuitenkin myös vahvoja ääniä, jotka ajavat vanhemmuuden entistä tasaisempaa jakautumista vanhempien välillä. Itse toivon, että tasajako olisi pikemminkin suunta, joka siintäisi horisontissa”, Aalto kertoo.
