Viimeksi päivitetty 29.1.2024
UUSIVUOSI 2023, kello löi keskiyön merkiksi, aviomieheni suuteli minua ja kysyi: ”So, are you ready to become a mom?” Ja olinhan minä, olin ollut valmis jo useamman vuoden!
Olin yrittänyt mahdollisimman kärsivällisesti odotella, että myös hän olisi valmis, sillä lapsista oli puhuttu seurusteluajoista asti. Uskoin, että vihdoin olimme samalla sivulla. Se hetki oli avioliittoni onnellisin, valitettavasti myös viimeinen onnellinen muisto.
Varasin ajan useammalle lääkärille keskustellakseni ehkäisykapselin poistosta sekä kilpirauhasen vajaatoiminnan ja masennuksen hoidosta raskausaikana.
Odotellessani lääkäriaikoja valmistauduin henkisesti siihen mahdollisuuteen, että raskaaksi tuleminen voisi kestää ja olla hankalaa useammastakin syystä.
Teini-ikäisestä asti kärsitty diagnosoimaton endometrioosi, sekä siihen käytetyt hormonit yhdistettynä kilpirauhasen kohonneisiin TPO-vasta-aineisiin ja ylipainoon eivät varmasti tilannetta helpottaisi.
LOPETIN toisen masennuslääkkeistäni, kapseli poistettiin ja ovulaatiotestin näyttäessä positiivista samassa kuussa, ryhdyimme toimeen. Minulla oli kiire ehtiäkseni ennen endometrioosikipujen palaamista, ja koin olevani 33-vuotiaana vanha akka saamaan ensimmäiseni.
Pian kuitenkin huomasin, ettei mieheni ollut enää täysillä mukana. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, muutos oli aistittavissa ja odotettavissa, ei tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun hän oli muuttanut mielensä.
Se oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun en enää suostunut asiaa hyväksymään. Niinpä kun hän muutaman viikon kuluttua ilmoitti, ettei sittenkään halua koskaan lapsia, pyysin eroa.
EROSIMME sovussa, ja hän muutti takaisin Ruotsiin, kotimaahansa. Ennen eroa olin ehtinyt tehdä useamman raskaustestin, kaikki negatiivisia.
Minulla oli kuitenkin ollut ensimmäisestä kuukaudesta asti hurjasti raskausoireita, ja menkat eivät suostuneet alkamaan, joten erottuamme päätin tehdä varmuuden vuoksi vielä yhden testin. Ja sitten toisen, ja vielä kolmannen. Varhaisessa ultraäänessä samalla viikolla paljastui, että olin jo raskausviikolla yhdeksän!
Exäni ehdotti aborttia ja ilmoitti, ettei halunnut olla lapsen kanssa missään tekemisissä, jos päättäisin pitää sen. Entinen anoppini ja appeni olivat myös sitä mieltä, että exälläni on täysi oikeus sanoutua irti isyydestä. Tämä tuntui minusta hyvin epäreilulta, olihan lasta haluttu ja yritetty yhdessä.
Velloin muutaman päivän synkissä mietteissä kunnes ymmärsin, että minulla oli oikeasti vain yksi vaihtoehto. Olimme olleet yhdessä kahdeksan vuotta, hedelmällisimmät vuoteni.
Olin halunnut lasta kiihkeästi jo useamman vuoden, en pystyisi mitenkään luopumaan hänestä. Olin jo rakastunut ultraäänessä tykyttävään terhakkaaseen sydänääneen. Exäni rakastui muutamaa päivää myöhemmin.
AVIOLIITTO oli kuitenkin siihen mennessä kuollut, olin yrittänyt elvyttää sitä jo vuosien ajan ja toivonut ja uskonut, että vaikeuksien jälkeen kaikki kääntyisi vielä hyväksi.
Vauvan harteille onnetonta liittoa ei kuitenkaan rakennettaisi, ja sovimme yksinhuoltajuudesta. Exäni asuisi edelleen Ruotsissa ja olisi jonkinlainen etäisä. Kiitin onneani, että ehdimme erota ennen raskausuutista, kiusausta jäädä yhteen vauvan vuoksi ei näin enää ollut.
Lisähaastetta tilanteeseeni toi yksinhuoltajuuden ja opiskelujen yhteensovittaminen. Neljän vuoden tutkinnosta oli jäljellä 2,5 vuotta, miten pystyisin olemaan hyvä äiti ja hyvä opiskelija samaan aikaan?
Entä töihinpaluu vanhempainvapaan jälkeen? Olen tehnyt n. 12 vuoden työuran varhaiskasvatuksessa, viimeisimmät vuodet erityisopettajana, joten itse vanhemmuus ei minua juuri huolettanut, mutta miten elättäisin itseni ja lapseni?
Miten saisin pidettyä lapseni mahdollisimman pitkään kotona, ja minkä ikäisenä raaskisin viedä hänet päiväkotiin? Näitä kysymyksiä pohdin toisinaan edelleen, mutta asioilla on kuitenkin aina lopulta tapana järjestyä.
Entä sitten turvaverkko? Vanhempani asuvat pohjoisessa, itse taas etelässä, pitäisikö minun muuttaa?
Elämäni ja suurin osa ystävistäni ovat kuitenkin pääkaupunkiseudulla, enkä halunnut lähteä, muuttaminen olisi tuntunut pieneltä kuolemalta, takapakilta. Täällä asuminen merkitsee minulle vapautta, pääsen halutessani liikkumaan junalla, lentokoneella ja laivalla, ja matkustelu on aina ollut lähellä sydäntäni.
Exäni pääsisi myös halutessaan helposti tapaamaan vauvaa, jos asuisin hyvien liikenneyhteyksien päässä.
Äitini astui nopeasti isovanhemman rooliin ja julisti, että hän kyllä tulisi avukseni milloin ja minne vain tarvitsisin, samaten isäni. Ahdistus helpotti ja pian aloin lähetellä asuntohakemuksia Helsingin seudulla.
Myöhemmin, kun lapseni kasvaa, etsin meille rauhallisemman asuinpaikan, jossa hänen on turvallista käydä koulua, mutta sitä ennen olen onnellinen uudesta, ihanasta vuokrakolmiostamme.
ENSIMMÄISELLÄ neuvolakäynnillä kuunneltiin sydänääniä. Kohdusta kuului kuin valaan laulua, ja ihana ultraajani totesi, ettei ollut koskaan kuullut sellaisia ääniä. Arvelin, että odotan pientä merieläintä.
Pikkusiskoni, joka oli ollut tukenani jo varhaisultrassa, matkusti tuekseni ensimmäiseen varsinaiseen ultraääneen. Myöhemmin äitini tuli mukaan rakenneultraan.
Kaikki näytti olevan oikein hyvin, seulonnat olivat olleet puhtaita ja kengänkokokin oli huimat kolme senttiä! Vauva näytteli peukkua kohdussa, ja venytti itsensä tikkusuoraksi.
Olin ajatellut, kuten koko perheeni exääni myöten, että vauva olisi tyttö, ja eräs ystäväni totesi heti ilmoitettuani raskaudesta, että tyttö se on kun ei osaisi edes kuvitella minua pojan äidiksi.
Ennen rakenneultraa olin kuitenkin alkanut nähdä unia pojista, ja kun ensimmäinen kuva lävähti näytölle oli täysin selvää, että pieni mieshän sieltä on tulossa.
Mutta miten sellaisen pikku-ukon äitinä oikein ollaan, ja miten tärkeää pienen pojan elämässä on läsnäolevan isän rooli? Tietysti rooli on tärkeä olipa sukupuoli mikä vain, mutta miehenmallin välitön puuttuminen arvelutti minua.
KAIKESTA epävarmuudesta huolimatta vauva antoi ja antaa minulle uskomattoman paljon voimaa, ja pian sain jättää toisenkin masennuslääkkeen pois. Oireet eivät ole tähän päivään mennessä palanneet ja myös satunnaiset paniikkikohtaukset loppuivat kuin seinään.
Migreenikohtaukset hävisivät lähes kokonaan raskauden edetessä, kilpirauhasarvot ovat pysyneet tasaisina, painokin alkoi rauhallisesti tippua, rauta-arvot paranivat ja olen voinut todella hyvin!
Olen raskauden edetessä vitsaillut, että montaa asiaa en osaa, mutta osaan näköjään olla raskaana. Minusta on myös neuvolassa sekä perheeni ja ystävieni toimesta pidetty hurjan hyvää huolta koko raskauden ja eroprosessin ajan!
Nyt olen ehtinyt jo raskausviikolle 38 ja synnytys lähestyy hurjaa vauhtia, tervetuloa seuraamaan ilontäyteistä matkaani yksinhuoltajana!
// Inari
