Viimeksi päivitetty 11.3.2024
USKALLAN kirjoittaa tämän viikon blogipostauksen näinkin avoimesti, sillä exäni ei puhu suomea eikä tiedä blogini osoitetta, ja lapseni ei tule blogista koskaan tietämäänkään.
Lisäksi kirjoitan nimimerkin takaa. Minulle on tärkeää, että lapseni saa tutustua isäänsä, ja isänsä saa kasvaa isyyteen ja viettää aikaa poikansa kanssa, enkä tule pojalleni ikikuuna kullanvalkeana sanomaan isästään ainoatakaan poikkipuolista sanaa.
Kuitenkin tasapainoilu sen tosiasian kanssa, että erosimme syystä, en ole katunut eroa päivääkään enkä missään tapauksessa haluaisi palata yhteen, yhdistettynä siihen, että minun on sallittava exäni viettää kymmenen päivää asunnossamme, jotta hän voi viettää aikaa vastasyntyneen vauvansa kanssa, on hankalaa.
Meillä on lähtökohtaisesti oikein hyvät ja lämpimät välit exäni kanssa. Erosimme yhteisymmärryksessä ja pysyimme sovussa koko prosessin ajan.
Exäni on kiltti ja ystävällinen, rakastavakin, mutta kahdeksan vuotta hänen kanssaan opettivat minulle, miten ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi suhteessa.
Exäni suurin ongelma oli tietokonepeliriippuvuus. Hänen päivänsä koostuivat töiden ja nukkumisen lisäksi pelkästä pelaamisesta, viikonloppuja ja lomia myöten.
Hänellä oli tapana istua vastamelukuulokkeet korvilla, ja ymmärtäähän sen, että keskusteluyritykseni olivat hänestä ärsyttäviä, kun peli piti keskeyttää ja kuulokkeet ottaa pois niiden vuoksi.
EXÄNI oli ja on edelleen hyvin impulsiivinen ja hänen on vaikeaa ajatella tekojensa seurauksia. Hänellä on myös vaikeuksia sekä omien että muiden tunteiden tunnistamisessa ja niihin reagoimisessa normaalilla tavalla.
Suhteemme aikana hän ehti valehtelemaan minulle isoista ja pienistä asioista ja tekemään isoja päätöksiä yhtenä päivänä ja pyörtämään ne toisena päivänä siihen pisteeseen asti, että minun oli mahdotonta luottaa häneen tai tuntea oloani turvalliseksi ja levolliseksi hänen kanssaan.
Myös vastuun kantaminen oli hänelle haastavaa, ja lopulta tunsin itseni vaimon sijasta hänen äidikseen.
OSIN töistä johtuvasta loppuun palamisesta, osin suhteesta johtuen jouduin aloittamaan masennuslääkkeet, ja lopulta aloin saamaan myös silloin tällöin lieviä paniikkikohtauksia.
Kohtaukset loppuivat suhteen päätyttyä täysin, ja masennuslääkkeistäkin pystyin luopumaan pian erottuamme.
En missään tapauksessa väitä, että kaikki olisi ollut exästäni johtuvaa, mutta hänen vaikutuksensa mielialaani oli joka tapauksessa merkittävä ja suurelta osin negatiivinen.
En minäkään tosin varmasti aina ollut paras vaimo, ja exälläni oli varmasti usein riittämätön tunne kanssani suhteemme vääristyttyä äiti-poika-suhteeksi.
Lopullisen eropäätöksen tein exäni muutettua mieltään lasten hankkimisesta, kun olimme jo päättäneet niitä hankkia, ja alkaneet jo yrittämäänkin.
Raskausuutinen tuli hänelle järkytyksenä, mutta viikon asiaa pyöriteltyään hän innostui lapsesta ja halusi isäksi, vaikka päättikin asua edelleen Ruotsissa.
Sovimme yksinhuoltajuudesta, joka varmistui avioeron mentyä läpi ennen lapsen syntymää. Kävimme lastenvalvojalla tunnustamassa isyyden sekä sopimassa elatusmaksuista, kaikki sulassa sovussa ja yhteisymmärryksessä.
RASKAUSAIKA oli kuin en olisi koskaan ollutkaan naimisissa, tai kuin minulla ei koskaan olisi ollut jatkettua perhettä mieheni puolelta.
Exäni kyllä kysyttäessä puhui, kuinka haluaa isäksi ja kuinka on innoissaan lapsesta, mutta paljon mitään hän ei kysynyt, enkä hänen perheestäänkään kuullut oikein mitään niinä seitsemänä kuukautena, jotka olin raskaana yksin.
Viestittelin kaikki tärkeät päivitykset exälleni, mutta kuukausien kuluessa ärsytykseni kasvoi kasvamistaan hänen välinpitämättömyyttään kohtaan.
Laskettu aika tuli ja meni ja hän tiesi myös minun saavan käynnistyspäivän, mutta edelleen välillämme vallitsi radiohiljaisuus.
Poikani synnyttyä hän ei vieläkään ollut kiinnostunut tai kysynyt mitään, lähetin hänelle muutaman kuvan ja hän vastasi lapsen olevan kaikista tärkeintä hänen elämässään. Kommentti sai savun nousemaan korvistani, pelkkää sanahelinää, ajattelin.
SITTEN koittivat nuo kymmenen päivää. Olimme alun perin sopineet exäni tulevan jo synnytykseen, mutta mitä pitempi aika kului hänen kysymättä mitään, sitä vähemmän hänet synnytykseen halusin.
Oli myös hyvin epätodennäköistä, että hän olisi ehtinyt mukaan, joten sovimme, että hän tulee, jahka olemme kotiutuneet sairaalasta.
Hänen saapumisensa hermostutti ja ahdisti minua kovasti, ja tuntui epäreilulta, että jouduin majoittamaan hänet ja viettämään kymmenen päivää hänen kanssaan, vaikka tietysti ymmärsin, miksi.
En pystynyt olemaan erossa pojastani edes sen vertaa, että hän olisi ollut eri huoneessa kuin itse olin, joten tietysti hänen oli saatava tulla meille kylään tutustuakseen poikaansa.
Pyysin isääni kylään itselleni tueksi ja puskuriksi välillemme, mikäli exäni läsnäolo alkaisi ahdistaa toden teolla.
ENSIMMÄISET päivät sujuivat katuvaisissa tunnelmissa. Exäni kertoi ajattelevansa minua päivittäin ja katuvansa muuttoaan Ruotsiin.
Hän kertoi, että haluaisi muuttaa takaisin Suomeen ollakseen lähellä poikaansa, ja haluaisi mahdollisesti toisenkin lapsen kanssani.
Hän kertoi, ettei koskaan halua edes seurustella, saati sitten mennä naimisiin kenenkään toisen kuin minun kanssani. Hän pyysi, että saisi pitää sukunimeni, jonka otti mennessämme naimisiin.
Hän kertoi, että syy sille, miksei hänestä ollut kuulunut paljon mitään eromme jälkeen oli, että häntä oli hävettänyt niin kovasti, ettei hän ollut kehdannut olla yhteydessä minuun.
Hän ei varsinaisesti sanonut haluavansa minua takaisin, mutta tein kuitenkin selväksi, että sellaista mahdollisuutta ei enää olisi, sillä itse tunsin lähinnä sääliä häntä kohtaan hänen kertoessaan, miten ruoho ei ollutkaan vihreämpää Ruotsissa.
EXÄNI yritti kovasti olla avuksi ollessaan luonamme. Hän ripusti pyykkiä ja vei roskia, mutta en voinut olla ajattelematta, että olisin selvinnyt näistä kodin perusaskareista itsekin ilman hänen apuaan.
Olin silti positiivisesti yllättynyt siitä, että hän tuntui aidosti välittävän pojastaan, ja halusi niin kovasti olla avuksi meille.
Mitä enemmän päiviä kului, sitä enemmän hän kuitenkin alkoi lipsua takaisin normaaliin, ja lupaukset, joita hän teki ensimmäisten päivien aikana, alkoivat muuttaa muotoaan. Kuudesta Suomen-vierailusta vuodessa tuli neljä, sitten kaksi, ja lopulta yksi.
Loppujen lopuksi oli hyvä, että hän tuli käymään ja tapasi poikansa. Saimme juteltua monista asioista, ja olimme yhtä mieltä siitä, että jos hän lupaa jotain pojalleen, se pitää myös pitää.
Hän alkoi suunnitella tulevaisuuttaan ja aikoi ottaa mielenterveytensä haltuun palattuaan Ruotsiin. Hän oli myös sitä mieltä, että nyt nähtyämme hän uskaltaisi olla yhteydessä ja soittaisi pojalleen kaksi kertaa viikossa.
Meillä oli jopa ihan hauskaakin, vaikka huokaisinkin helpotuksesta hänen lähdettyään.
VIERAILUSTA on nyt muutama päivä, ja minusta tuntuu, että hän on palannut entiseen. Emme ole saaneet häneltä yhtään puhelua saati viestiä hänen palattuaan kotiinsa, lupauksestaan huolimatta, ja pelkään että hänen isyytensä saattaa jäädä hyvin häilyväksi.
Poikani takia toivon, että hän skarppaa ja kasvaa hyväksi ja aktiiviseksi isäksi, mutta jos niin ei käy, on minun tehtäväni varjella lastani hänen aiheuttamiltaan pettymyksiltä ja rikotuilta lupauksilta.
Tiedän, että lapseni on vielä niin pieni, ettei ymmärrä lupauksista yhtikäs mitään, mutta haluan lopettaa valehtelun trendin jo ennen kuin se ehtii alkaa poikani kohdalla.
Toivon todella, että hänestä tulee hyvä isä, mutta uskon sen vasta kun näen…
