Viimeksi päivitetty 14.2.2024
YKSIN raskaana oleminen nosti esiin monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, ja vaikken varsinaisesti entistä puolisoani kaivannutkaan, kahdeksan vuoden yhteiselon jälkeen huomasin kaipaavani kumppanuutta.
Vauvan potkaistessa ensikerran niin, että sen tunsi vatsan ulkopuolelta, olin haltioissani ja ensimmäinen reaktioni oli jakaa ilo jonkun kanssa, pyytää jotakuta kokeilemaan myös, vahvistaa, että siellä tosiaan oli pieni ihminen.Jaoin tietysti asian perheeni ja ystävieni kanssa, mutta se ei ollut aivan sama asia.
Myös vauvan säikäyttäessä minut pahanpäiväisesti huomatessani vuotavani verta olisin kaivannut viereeni vahvan, rauhallisen kumppanin, joka olisi vienyt minut sairaalaan tutkimuksiin ja vakuuttanut, että kaikki käy hyvin.
Ilman kumppaniakin minulla on alusta asti ollut vahva turvaverkko, ja onneksi kauhun hetkellä ympärilläni oli useampi ystävä, ja pian minut kiidätettiin päivystykseen heidän toimestaan.
Tilanteesta teki erityisen jännittävän se, että emme olleet kotona pääkaupunkiseudulla, vaan toisessa kaupungissa kampuksella opintojen vuoksi, ja jouduin soittamaan useamman puhelun eri numeroihin selvittäessäni, missä minut voitaisiin ottaa vastaan.
Päivystyksessä yritin rauhoittua ja puhelin äitini kanssa puhelimessa, hän ja isäni olisivat heti olleet valmiita hyppäämään lentokoneeseen ja tulemaan tuekseni, mutta verenvuoto tyrehtyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.
Lopulta matkustin junalla Helsinkiin ja kävin vielä Naistenklinikalla tarkastuksessa, vauvalla ja minulla oli kaikki hyvin ja lääkäri vakuutti raskauden jatkuvan normaalisti.
OPIN tilanteesta paljon. Ensinnäkin, en enää ikinä matkustaisi mihinkään ottamatta selvää raskaana olevien päivystyksestä, ja tallensin kaikki mahdolliset numerot puhelimeeni vastaisuuden varalle.
Toiseksi, minulla oli ympärilläni paljon ihania ja luotettavia ihmisiä, joihin saatoin turvata ja luottaa hädän hetkellä.
Ja kolmanneksi, ehkä tärkeimmäksi muodostunut opetus, minulla on sisäistä voimaa, joka ärähtää paniikin hiipiessä sieluun, että ”nyt akka rauhoitut ja teet yhden asian kerrallaan!”.
Tämä sisäinen ääni on uskoakseni varsinkin tulevalle yksinhuoltajalle mitä tärkein voimavara, ja olin todella onnellinen sen löytäessäni. Ei siis niin, pahaa ettei jotain hyvääkin!
OLEMME vauvan kanssa ensimmäisestä ultrasta kasvaneet yhteen. Hän tuntuu olevan hurjan kiltti, ja koko tämän pelottavan episodin aikana hän potki ja pyöri hullumaisesti ikään kuin vakuuttaakseen, että ”äiti minulla on kaikki ihan hyvin!”.
Raskauden edetessä hän ei ole valvottanut minua öisin, vaan rauhoittuu kosketuksesta. Hän vastaa, kun painan vatsaa hellästi, ja jumppailee kun pyydän.
Käydessäni vielä töissä olimme sopineet, että siinä ihanan vesisängyn, eli virtsarakon päällä ei sovi istua ennen kuin pääsen kotiin, sillä en voi töissä alati juosta vessassa.
Mikäli hän vesisängylle erehtyi köllimään, siirtyi hän nopeasti pyytäessäni ja palasi paikalle vasta työpäivän jälkeen. Hän ei ole potkinut minua kipeästi, tai nujunnut epämukavasti.
Sovimme myös jo heti alussa, että ystävänpäivä olisi hieno päivä syntyä, vaikka se meneekin hieman lasketun ajan yli (katsotaan, miten käy). Hän on alusta asti ollut se tärkein ja voimavarojeni lähde.
ÄLKÄÄ silti käsittäkö väärin, varhaiskasvatuksessa urani tehneenä olen oppinut asian tai pari kasvatuksesta, enkä suinkaan aio kääriä häntä pumpuliin.
Kaikissa perheissä tehdään kuten parhaaksi nähdään ja kukin perhe toimii omista lähtökohdistaan sekä vanhempien ja lasten tarpeita kunnioittaen, eikä ole minun tehtäväni arvostella kenenkään toisen vanhemmuutta.
Niinpä olen itsekin vapaa käyttämään omaa harkintaani ja koulutuksen ja kokemuksen tuomaa varmuutta, ja kehittelemään sellaisen vanhemmuuden mallin, joka sopii minulle ja lapselleni.
Minulla onkin tähän mitä mainioin tilaisuus, sillä olen pienen perheemme ainoa aikuinen, ja saan ”pilata” lapseni yksin omalla tavallani!
Olen pohjimmiltani aika laiska ihminen, en mielelläni tee asioita moneen kertaan helpon kautta, vaan kerran kunnolla vaikean kautta.
Tämä näkyy niin taloudenpidossani järjestäessäni kotini niin, että siivous on äärimmäisen helppoa ja yksinkertaista, kuin työssäni käydessäni valtataistelua uhmaikäisen kanssa siitä, voiko kuralätäköstä juoda.
Minulla on useamman lehmän hermot, ja vaaditaan aika paljon siihen, että ne menetän, ja niinpä malli, jossa asiat taistellaan kerran kunnolla, on minulle helppo. Tämä myös sopii laiskaan luonteeseeni, sillä kun asiat on kerran selvitetty loppuun, niitä harvoin tarvitsee toistaa samalla lailla ja ne sujuvat vastaisuudessa helpommin.
Yksinhuoltajana minulla on kaikki maailman aika noudattaa niitä sääntöjä, jotka katson sopiviksi, mutta ei ylimääräistä aikaa neuvotella samasta asiasta joka päivä.
Äitinä haluan olla sopivasti kääkkä-akka, ja päättää säännöt. Kasvaessaan lapseni saa tietysti vaihtoehtoja ikä- ja kehitystaso huomioiden, mutta loppuviimeksi kääkkä-akka äiti asettaa ne rajat, joiden puitteissa me molemmat toimimme.
RAJAT ovat rakkautta, mutta myös rakkaus on rakkautta. Vaikken aiokaan olla lapseni ohjelmatoimisto tai viihdyttäjä, ja minusta tylsyyskin kuuluu tärkeänä osana elämään, aion silti rakastaa lastani koko sydämestäni.
Työssäni minulle tärkeää on toimia ratkaisukeskeisesti ja reilusti positiivisen pedagogiikan oppeja noudattaen. Ajattelen niin, että lapsi yrittää aina parhaansa, ja vanhempana tai ammattilaisena tehtäväni on auttaa häntä käsittelemään ja oivaltamaan vaikeissa tilanteissa erilaisia toimintamalleja.
Raivarit eivät ole ollenkaan paha asia, niiden aikana opitaan paljon tunne- ja itsesäätelystä, ja miten mahtavaa onkaan, kun lapsi onnistuu näissä tilanteissa, vaikka sitten aikuisen tuella.
PIENEN poikani ei tarvitse olla hyvä kaikessa, joissain asioissa hän tulee olemaan luonnostaan hyvä, joissakin harjoituksen avulla, ja jotkut asiat ovat harjoittelusta huolimatta vaikeita.
En tarkoita taitoja, kuten piirtäminen tai juokseminen, vaan vahvuuksia, kuten sosiaalinen älykkyys tai rohkeus.
Hän saa olla sellainen kuin on ja tykätä niistä asioista, jotka kiinnostavat häntä, vaikka tietysti haluan esitellä hänelle paljon erilaisia juttuja ja harrastuksia matkan varrella.
Näitä tärkeämpää on kuitenkin, että hänestä kasvaa älykäs, hyvällä itsetunnolla varustettu, omat vahvuutensa tiedostava, ystävällinen ja sosiaalisesti pärjäävä tyyppi, joka osaa toimia eri tilanteissa.
Tämä on tietysti tällaista sanahelinää vielä tässä vaiheessa, mutta näihin tunnelmiin aion vanhemmuuteni perustaa, ja toivon osaavani kasvaa sellaiseksi äidiksi, jonka kanssa hänen on hyvä ja turvallista kasvaa omaksi itsekseen.
Nähtäväksi jää, pitääkö vanha sanonta ”suutarin lapsilla ei ole kenkiä” paikkaansa meidän perheessä. Soisin, että ainakin toisesta jalasta se kenkä löytyisi, ja että myös sukat olisivat tallessa!
