Viimeksi päivitetty 3.4.2024
PIKKUIHMISELLÄNI on nyt ikää hieman päälle kuukausi ja Jorvin päivystysosasto käy tuttuakin tutummaksi.
Tällä kertaa meidät lennätti paikalle ärhäkät hikinäpyt, jotka päivien kuluessa levisivät poskesta koko päähän, kaulaan, olkapäihin ja käsivarsiin.
Ukkeli on mahdottoman kuumaverinen, itse palelen ja vedän villasukkia jalkaan, hän hikoilee vaippasillaankin. Hän viihtyisi jatkuvasti sylissä tai kantorepussa, ja valitettavasti äitinsä on niin kuuma (hehheh), että hänkin kuumenee.
Olen pitänyt harsoa välissämme, jotta hän ei ole suorassa ihokontaktissa kanssani, jos hikoilu edes hieman sillä taittuisi, tai ainakaan kosteus ei jäisi ihon pinnalle asumaan.
Päivystyksestä saimme reseptin kortisonivoiteeseen, jota olemme käyttäneet ahkerasti kahdesti päivässä. Se on auttanut, mutta näppyjä tulee silti päivittäin lisää.
Onneksi näpyt eivät tunnu poikaa vaivaavan, äitiänsä häiritsevät enemmän.
OMAA tahtoa alkaa jo löytyä. Itkuja tulee hieman useammin ja ne ovat vaativampia, kovaäänisempiä.
Itku rauhoittuu nopeasti, kun ukkeli pääsee syliin, ja mielelläni häntä sylissä pitäisinkin, mutta sitten tulee vastaan taas hikinäppyjen ongelma.
Vastapainoksi jäbä viihtyy hieman pidempiä aikoja leikkimatolla, jolloin ehdin touhuta kotitöitä, ja olen myös saanut muutaman ihan oikean, sydäntä sykähdyttävän hymyn!
NIMI on rekisteröity ja nimiäiset lähestyvät hurjaa vauhtia.
Olen luonut listaa leipomuksista, ja saanut muutamalta ystävältä avuntarjouksen, mutta valitettavasti en ole koskaan kasvanut ulos “minä itte”-vaiheesta.
Lisäksi minua ahdistaa, jos joku on keittiössä touhuamassa samaan aikaan kanssani. Rakastan leipomista ja haluan näyttää itselleni, että olen kykenevä valmistelemaan juhlat, vaikka vauva hengaisi kyydissä samalla.
Lapseni isä on ystävällisesti luvannut osallistua juhlakuluihin, mikä on aivan mahtavaa!
Olemme olleet yhteydessä viestein lähinnä raha-asioista ja ensimmäiset elatusmaksut kilahtivat tilille tänään, mutta hän ei ole soittanut viimeisen viikon aikana pojalleen.
Ruotsista on tulossa paljon enemmän porukkaa nimiäisiin kuin olin ajatellut, vaikka entisten sukulaisteni kanssa noudatan samaa linjaa kuin exänikin kanssa: uskon sitten kun näen.
Näillä näkymin tulossa ovat entinen appeni ja hänen vaimonsa, entinen anoppini, exäni pikkuveljet sekä yksi ystävä.
Hänen ystävänsä kanssa olen aina ollut hyvissä väleissä, oikein mukava ihminen, mutta itse sukulaisten näkeminen jännittää minua.
Tietysti on tosi kiva, että tulevat katsomaan uutta tulokasta, mutta eromme jälkeen ainoa, joka on ollut yhteydessä minuun, on anoppini.
Appeni ei ole tähän päivään edes onnitellut vauvan syntymän johdosta, ja hänen vaimoonsa olen aivan kyllästynyt hänen alkuraskaudessa sanomien tyhmien kommenttien vuoksi, että en olisi pahoitellut, vaikka hän olisi jäänyt kotiin…
OLEN yrittänyt päättää, miten nimi julkistetaan, sillä vaikka en ole varsinaisesti koskaan pitänyt kilpailusta tai ryhmäleikeistä, en haluaisi nimeä pelkästään sanoakaan.
Olen ajatellut erilaisia kirjainarvauksia, ystäväni lasten nimiäisissä pelattiin hirsipuuta, ehkä kirjaimet voisivat löytyä asunnosta tai ruuasta, ehkä nimivihjeet voisivat paljastua palapelin avulla, tai ehkä kirjaimet pitäisi arvata vaikkapa eri eläinten perustella.
Tällä hetkellä nimivihjeet ja palapeli tuntuvat hauskimmalta idealta, mutta vihjeet pitäisi pystyä ymmärtämään sekä suomeksi että ruotsiksi, jotta peli olisi tasapuolinen, ja ensimmäiset keksimäni suomenkieliset vihjeet eivät toimi ruotsiksi.
TARJOTTAVIEN ja ohjelman lisäksi on pohdittava vaatetusta. Löysin jo ukkelille hauskat nimiäisvaatteet, nimittäin vauvan vaaleanruskean “puvun”, mutta mitä itse laittaisin päälle?
Onnistuin laihtumaan raskauden aikana niin hurjasti, että kaikki uudemmat ja reiättömät vaatteet ovat aivan liian isoja, vanhemmissa ja paremmin sopivissa vaatteissa taas kehtaa juuri ja juuri lähteä kaupungille, mutta juhliin niitä ei voi laittaa.
En haluaisi myöskään ostaa uusia vaatteita, sillä imetyksen myötä olen jatkanut laihtumista, ja vauvalle on niin paljon hauskempaa ostaa kuin itselle.
Kävimme luottokirpparillani katsomassa, josko löytäisin kivoja mekkokankaita, mutta tämän ainoan kerran valikoimasta ei löytynyt mitään sopivaa.
Sama pulma on ollut myös imetysvaatteiden suhteen. Kävin läpi koko vaatekaappini, heitin kaiken rikkinäisen roskiin ja osan jäljelle jääneistä vein vaatteidenkeräykseen.
Loput kasasin ompelukoneen viereen muokattavaksi, ja nyt suurimmasta osasta löytyy rinnan kohdalta joko napit tai vetoketju.
Ekonomista, vaikka itse sanonkin, ja sopii hyvin yksinhuoltajan budjettiin.
Haittaakaan tästä ei ollut, sillä olen ajatellut imettää vuoden, ja siihen mennessä vähänkään istuvat vaatteet ovat toivottavasti aivan liian isoja, ja saan ostaa koko vaatekaapin uusiksi.
USKOIN jo raskaushormonien laskeneen, mutta varmaan reissut Jorviin ovat kasvattaneet suojeluvaistoani.
Tänään vaunulenkillä huomasin katselevani ohiajavia autoja arvioiden, mitä jos joku ajaa vahingossa tai tahallaan jalkakäytävälle.
Öisin ja päiväuniaikaan kuuntelen ja tarkistelen lapseni vointia, välillä hän on hiirenhiljaa, välillä örise ja murisee.
Pohdin, pitäisikö sängynpäätyä nostaa, mutta sittenhän lapsi valuu, miten estän hänet valumasta, onkohan hänen hyvä olla ja olenkohan tarpeeksi hyvä äiti…
OLEN koonnut tyhmien kysymysten listaa puhelimeeni neuvolaan mukaan otettavaksi, vaikka tunnistankin huvittuneena olevani stereotyyppinen uusi äiti, kaikesta varhaiskasvatuksen kokemuksestani huolimatta.
Omaa äitiäni naurattaisi, sillä olin jo lapsena melkoinen jossittelija, ja muistan, kuinka ärsytin häntä jatkuvien ”mitä jos”-kysymysteni kanssa.
Hänelle soitan edelleen näiden ”mitä jos”-ajatusten siivittämänä, ja saan valtavasti tukea jokaisessa puhelussa.
Juttelemme useamman kerran viikossa, ja pikku-ukkoni tunnistaa mummunsa äänen, silmät ja huuli menevät pyöreäksi ja hän katsoo tarkkaan kameraan videopuhelun aikana.
Eipä ihme, viettihän äitini täällä kuukauden ennen ensimmäisen lapsenlapsensa syntymää.
PALJON olisi vielä sanottavaa ja paljon jää sanomatta, mutta on tullut aika laittaa pillit pussiin.
Blogin kirjoittaminen raskaudesta ja vanhemmuudesta oli siitä tosi ihanaa, että näin näistä ajoista jää minulle päiväkirjamaninen muisto, ja voin myöhemmin palata vaikkapa synnytystunnelmiin.
Luovan alan opiskelijana tämä oli myös ensimmäinen luova ”työ”, jota pääsin tekemään, ja toivon, että samanlainen tilaisuus tulee vastaani vielä uudelleen.
Iso kiitos kaikille teille, jotka olette olleet seuraamassa jännittävää matkaani äitiyteen!
