Viimeksi päivitetty 1.6.2018
Kun odotin esikoistani, en osannut varautua synnytykseen oikein mitenkään. Vaikka kuinka yritin kuvitella, en yksinkertaisesti tiennyt yhtään, mitä olisi luvassa. Luin asiasta minkä ehdin, mutta eihän teoria vastaa käytäntöä – etenkään, kun kyseessä on synnytyksen kaltainen kirjaimellisesti elämää mullistava tapahtuma. Sellaiset asiat kuin synnytyssupistukset, lapsiveden meno ja ponnistusvaihe olivat minulle käytännön tasolla pelkkää hepreaa.
Odottava äiti saa esittää synnytyssairaalalle etukäteen toiveita synnytystään koskien. En suoraan sanoen edes muista, mitä kirjasin omaan toivelistaani esikoiseni syntymän lähestyessä. Ehkä toiveen epiduraalipuudutuksesta tarvittaessa? Oli vaikea toivoa mitään, kun ei tiennyt yhtään, millaista tositilanteessa olisi. Ehkä en toivonut mitään. En kerta kaikkiaan muista.
Kaksi tärkeää toivetta
Toisella kierroksella olin paljon viisaampi. Ja niin oli myös toivelistani pidempi. Kirkkaiten muistan siltä kaksi asiaa: toiveen ammeellisesta huoneesta, jotta voisin lievittää avautumisvaiheen tuskaa ammeessa ja toiveen ponnistamisesta jossakin muussa kuin perinteisessä puoli-istuvassa asennossa, jonka olin ensimmäisessä synnytyksessäni kokenut kovin luonnottomaksi ja ahdistavaksikin.
Toinen synnytykseni oli monin tavoin ensimmäistä miellyttävämpi: siitä puuttui ensimmäisen kerran järkytys eikä se päättynyt vastasyntyneen teho-osastolle kiidättämiseen. Toiveeni ponnistusasennosta huomioitiin, ja sain pusertaa vauvan maailmaan minulle luontevassa kylkiasennossa.
Amme ilman vettä
Myös toiveeni ammeellisesta huoneesta toteutui – ainakin osittain. Pääsin synnytyssaliin, jonka yhteydestä löytyi amme. Harmillisesti vain ammetta ei täytetty, sillä ”se oli niin suuri että sen täyttäminen olisi vienyt liian kauan”.
Logiikka tämän takana ei oikein auennut minulle. Mitä järkeä oli ammeessa, jota ei kuitenkaan voitu täyttää? Miksi minulle annettiin ammeellinen huone, jos kerran ammeeseen ei ollut aikomustakaan laittaa vettä? Ja miten niin ammeen täyttäminen olisi vienyt liian kauan? Olin sairaalassa reilusti yli puoli vuorokautta tuskallisista supistuksista kärsien – amme olisi ehtinyt täyttyä siinä ajassa moneen otteeseen.
Suorapuheisuus kannatti
Kun sitten odotin kolmatta lastani, kirjoitin synnytystoivelistaan hyvin suorasanaisen kohdan: Kerroin haluavani ammeen ”ja tällä kerralla toivottavasti myös vettä ammeeseen”. Kerroin, mitä viime kerralla oli tapahtunut ja että toivoin nyt hieman erilaista lopputulemaa.
Suorapuheisuus kannatti, sillä kolmannella kierroksella sain kuin sainkin vedellä täytetyn ammeen. Kätilö todisti perehtyneensä toiveisiini toteamalla, että tällä kertaa ammeessa on vettäkin. Ja onneksi oli, sillä lämpimässä vedessä lilluminen helpotti todella paljon avautumisvaiheen tuskaa.
Ilmeisesti vedessä oleminen myös rentoutti, sillä tunnin ammeessa oleilun aikana kohdunsuuni avautui huomattavasti, mikä oli lottovoitto kaltaiselleni hitaalle synnyttäjälle. Uskon, että osittain ammeen ansiosta avautuminen eteni selvästi nopeammin kuin kahdessa aikaisemmassa synnytyksessäni.
Uskalla toivoa
Kolmas synnytykseni oli miellyttävin kaikista, vaikka synnytin kuopuksemme yksinäni. Olin toki paljon kokeneempi kuin ensimmäisessä synnytyksessäni, mikä osaltaan varmasti vaikutti onnistuneeseen synnytyskokemukseen. Koen kuitenkin, että esittämilläni toiveillani ja niiden toteutumisella oli myös suuri rooli synnytyksen mielekkyydessä.
Joten naiset, uskaltakaa toivoa, jopa vaatia! Synnyttäessäsi olet sairaalan asiakas, et passiivinen potilas. Omat toiveet ja niiden toteutuminen voi vaikuttaa merkittävästi siihen, millainen synnytyskokemuksesta muodostuu.
Millaisia synnytystoiveita sinulla oli? Toteutuivatko ne? Kerro kokemuksesi foorumilla: Synnytystoiveet
