Koti Blogit Uusperhesatu Näin kehostani tuli ystäväni – syömishäiriöstä äitiyspositiivisuuteen

Pelkäsin etukäteen, että vauvan mukana kasvava vatsa ahdistaisi minua ja syöksisi minut jälleen yhteen kehokriisiin. Välillä se ahdistikin, mutta odotusaikaa määrittävin tunne oli sittenkin ylpeys. Ylpeys muuttuvasta kehostani, jonka muutoksen takana oli maailman ihanin asia.

Näin kehostani tuli ystäväni – syömishäiriöstä äitiyspositiivisuuteen

Tekijä

Satu Lithovius

868

Sairastuin jonkinasteiseen anoreksiaan 13-vuotiaana. Oireilua kesti, kunnes tulin raskaaksi 25-vuotiaana. Äkkiä en syönyt (tai ollut syömättä) enää vain itseäni varten. Minussa kasvoi elämä, jonka hyvinvointi oli pitkälti minun käsissäni. Kolme raskautta ja kolme synnytystä myöhemmin olen tässä, 32-vuotiaana ja kaukana ihannevartalostani – ja silti enemmän sinut kehoni kanssa kuin ehkä koskaan.

Viimeksi päivitetty 9.2.2018

Minun suhteeni kehooni ei ole aina ollut mutkaton. Vuosien ajan se oli epäystävällinen, suorastaan vihamielinen. Rankaisin vartaloani, koska se ei ollut sellainen kuin sen mielestäni olisi pitänyt olla. Ravitsin sitä liian vähän ja rasitin liikaa. Enkä siltikään ollut koskaan tyytyväinen.

Syömishäiriön syövereissä

Sairastuin jonkinasteiseen anoreksiaan 13-vuotiaana. Äkkiä syöminen ei enää ollutkaan hauskaa saati yksinkertaista, vaan jokaisen suupalan yllä leijui muille näkymätön kaloritarra. Banaani, 100 kcal. Kaksi desiä rasvatonta maitoa, 66 kcal. Keskikokoinen porkkana, 20 kcal. Liikunta muuttui positiivisesta ponnistelusta tavaksi polttaa energiaa, kuluttaa syödyt kalorit ennen kuin ne jämähtäisivät vyötärölle.

Ja peili – siitä tuli viholliseni. Se paljasti häikäilemättä kaikki ne kohdat, joissa minua oli liikaa. Kaiken sen ruman ja inhottavan ja vääränlaisen, jota minä olin. Suhteeni vakaan oli ristiriitaisempi. Sekin osasi nujertaa minut näyttäessään liian suuria lukemia, mutta myös synnyttää mitä suurinta voitonriemua silloin, kun lukema oli kyllin jyrkässä laskusuunnassa.

Raskausaika ja kasvava vatsani herättivät minussa ylpeyttä.

Pakkomielle seurasi kaikkialle

Elin syömishäiriöisen arkea muutaman vuoden, nousten aina välillä lähemmäs toipumista ja syöksyen sitten uudelleen pinnan alle, jossa ainut elämääni määrittävä tekijä oli syötyjen kalorien määrä. Jossa mielialani riippui yksinomaan vaa’an ilmoittamista kiloista ja grammoista.

Jossain vaiheessa aloin saada elämääni muutakin sisältöä. Tuli ensimmäinen varsinainen työpaikka, ensimmäinen vakava seurustelusuhde, ensimmäinen ilman vanhempia tehty ulkomaanmatka. Mutta vaikka pyristelin irti pakkomielteisestä suhtautumisesta ruokaan ja liikuntaan, se tuntui jossain määrin seuraavan minua kaikkialle. Ja edelleen se määritti liikaa elämääni ja onnellisuuteni astetta.

Vauvan rakastunut katse antaa anteeksi vartaloni epätäydellisyydet. Hänelle olen paras ja ihanin juuri tällaisena.

Raskaus toi ylpeyden

Tulin raskaaksi ensimmäisen kerran 25-vuotiaana. Äkkiä en syönyt (tai ollut syömättä) enää vain itseäni varten. Minussa kasvoi elämä, jonka hyvinvointi oli pitkälti minun käsissäni. Minun oli syötävä hyvin ja terveellisesti, jotta tuo orastava elämä saisi parhaat rakennusaineet taipaleensa alkuun. Minun oli oltava hyvä itselleni, jotta voisin olla hyvä minussa varttuvalle vauvan versolle.

Pelkäsin etukäteen, että vauvan mukana kasvava vatsa ahdistaisi minua ja syöksisi minut jälleen yhteen kehokriisiin. Jossain määrin se välillä ahdistikin – myös kahdessa seuraavassa raskaudessani – mutta odotusaikaa määrittävin tunne oli sittenkin ylpeys. Ylpeys muuttuvasta kehostani, jonka muutoksen takana oli maailman ihanin asia ja elämän paras lahja: oma lapsi.

Neljän lapsen syli

Kolme raskautta, kolme synnytystä, kaksi ja puoli vauvavuotta myöhemmin olen tässä, 32-vuotiaana, kaukana ihannevartalostani – ja silti enemmän sinut kehoni kanssa kuin ehkä koskaan sitten lapsuuteni. Vartaloni ei ole kaikkialta solakka ja siloinen – niin kuin joskus toivoin sen olevan – mutta sepä onkin jotakin paljon hienompaa: se on kolmen vauvan kasvupaikka, neljän lapsen syli.

Tämä keho on valmistellut ja synnyttänyt kolme uutta elämää. Hoivannut ja rakastanut heitä sekä yhtä bonuslasta, kantanut kilometrikaupalla, ruokkinut ja lohduttanut. Miten sitä voisi inhota? Tai oikeammin: miten sitä voisi olla rakastamatta? Miten sen kunnollisuutta ja kelvollisuutta voisi enää mitata syödyissä kaloreissa ja vaa’an lukemissa?

Vauvalleni olen täydellinen

Kun kirjoitan tätä, päälläni nukkuu vauva. Raukeana, levollisena, suu ammollaan, raajat levällään. Turvassa. Hänelle olen juuri täydellinen, raskausarpineni kaikkineni. Tänään olen sitä myös itselleni. Olkaa äitiyspositiivisia itsellenne – ja toisillenne!

Päälläni raukeana nukkuva puolivuotias rakastaa minua ja kehoani ehdoitta. Voisin ottaa oppia häneltä.

Lue myös:

Älä arvostele omaa äitiyttäsi – tai toisten äitiyttä: #Äitiyspositiivisuus-haaste rikkoo rajoja

Kanna raskautesi jäljet ja arvet ylpeänä

Lisää Uusperhesatulta:

Ei sokeria meidän lapsellemme: Mistä hän ei tiedä, sitä hän ei kaipaa!

Miten Uusperhesatulla on pokkaa tähänkin? ”Äitiys teki minusta itsevarman”.

Huippusuosittu postaus Uusperhesatun huonounisista lapsista: Esikoiseni hyväunisuus ei ollutkaan ansiotani

Ikäeroa puolitoista vuotta – ja siitä selviää? Sisarusten pieni ikäero ei ole tuomio hulluuteen

Kuka siellä?

Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Mitä mieltä olet artikkelista?