Viimeksi päivitetty 6.4.2018
Treenasin aktiivisesti kuntosalilla ja crossfit-lajin parissa ennen kahta viimeisintä raskauttani. Sitten homma ikään kuin jäi. Nyt olen viimein palannut saliharrastuksen pariin. Kaksi kuukautta salilla, ja olen kuin uudestisyntynyt. Kaipasin tätä!
Suunnittelin kyllä, että treenaisin läpi raskauksien, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Tuli pahoinvointia, viikkokausien päänsärkyjä, huimausta ja liitoskipuja – puhumattakaan alkuraskauden lamaannuttavasta väsymyksestä. Ei siinä paljon tullut nosteltua rautaa, kun pahimpina päivinä oli hyvä, kun sai nostettua itsensä sohvalta ylös.
“Ei raskaus ole sairaus”
Siksi minua ärsyttääkin, kun joskus kuulee näitä kommentteja raskausajan treeniä koskien:
“Ei raskaus ole sairaus.”
“Raskaus on vain tekosyy liikkumattomuudelle.”
“Tiedän monia jotka treenasivat läpi raskausajan – se on vain itsestä kiinni!”
Mutta kun se ei ole itsestä kiinni, ei läheskään aina eikä läheskään kaikilla. Raskaus ei toki ole sairaus, mutta aika usein sen oireet ovat ihan verrattavissa sairauden oireisiin.
Minä sentään pääsin suht helpolla, mutta tiedän heitäkin, jotka ovat viettäneet kuukausia posliinia halaillen tai vuotaneet verta ja olleet siten rasituskiellossa merkittävän osan raskaudestaan.
Kolmen vuoden tauko
Minun raskausajan liikuntani koostui lähinnä kävelylenkeistä, viimeisimmässä raskaudessa taapero kantoliinassa. Liikuntaa se toki on sekin, mutta aika eri kategoriassa kuin kunnon hikitreeni salilla tai vaikka pitkä juoksulenkki. Niissä minulla oli lähes kolmen vuoden tauko ennen tätä kevättä.
Miksen sitten palannut kuntosalille näiden kahden raskauden välissä? Olihan siinä kymmenen kuukautta hyvää raskaudetonta aikaa! No, iso osa äideistä varmasti tunnistaa vauvan syntymän jälkeisen kaaoksen: kun univelka hipoo pilviä, olet vereslihalla niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja hormonihuuruissasi kyynelehdit ikävää jo silloin, kun vauva on puoli tuntia jonkun muun sylissä.
Luulen että voin puhua aika monen äidin puolesta sanoessani, että siinä vaiheessa salille lähtö ei ole ensimmäisenä mielessä. Ja eihän treenaaminen ole suositeltavaakaan ensimmäisinä kuukausina synnytyksen jälkeen.
Arvontavoitto sysäsi salille
Toki viikkojen ja kuukausien kuluessa vauva-arki tasaantuu ja keho palautuu ponnistuksestaan. Treenaamaan lähtö ei kenties ole enää sula mahdottomuus, muttei ehkä rikkonaisten öiden myötä myöskään se helpoin vaihtoehto tai prioriteettilistan ykkönen. Meillä myös tuolloinen vauva vastusti henkeen ja vereen poissaoloani: Jo tunnin hammaslääkärikäynti sai hänet huutamaan pää punaisena äiti-ikäväänsä. En yksinkertaisesti hennonnut jättää häntä yksin yhtään enempää kuin oli pakko.
Nykyinen vauvamme puolestaan viihtyy isänsä kanssa paremmin, ja aloinkin käydä kuntosalilla “jo” hänen ollessaan puolivuotias. Olin ollut jo niin kauan ilman kunnon hikitreeniä, että hinku raudan pariin oli hillitön. Viimeinen sysäys salille paluulle oli kun voitin Facebook-arvonnassa kuukauden ilmaiset treenit lähisalille. Se oli kohtalon johdatusta – tai ainakin hyvää arpaonnea, joka osui yksiin motivaationi kanssa.
Jaksan äitinä paremmin
Nyt säännöllistä salitreeniä on takana pari kuukautta, ja alan taas tuntea kehoni omakseni. Morjens, olkapäälihas – hauska nähdä pitkästä aikaa! Hei vaan, hauis – tavataan jatkossa useammin! Uudessa alussa on se mukava puoli, että kehitystä tapahtuu nopeasti, mikä puolestaan palkitsee ja motivoi jatkamaan.
Liikunnan lisääminen on vaikuttanut selvästi jaksamiseeni äitinä. Kun saa välillä päästellä höyryjä salilla, jaksaa taas sanoittaa taaperon myrskyisiä tunteita ja selvittää veljesten taistoja. Kun pääsee säännöllisesti keskittymään vain itseensä ja omaan kehoonsa, on taas malttia antautua pienten ihmisten tarpeiden täyttäjäksi. Simppelisti sanottuna olen parempi äiti, kun keskityn välillä omaan hyvinvointiini.
Puoliso: mahdollista liikuntaharrastus!
Tiedän kokemuksesta, että paluu salille (tai lenkkipolulle tai vaikka uima-altaaseen) ei tapahdu ilman vahvaa sisäistä motivaatiota. Sitä harvemmin saa kukaan ulkopuolinen aikaan, mutta on jotain mitä lapsilleen omistautuvan äidin (tai isän) kumppani voi tehdä: mahdollistaa sen, että halutessaan tämä voi lähteä salille tai vaikka tanssitunnille.
Patistus punttien pariin voidaan helposti käsittää väärin, mutta “Tiedäthän, että olen mielelläni lasten kanssa jos sinä haluat alkaa harrastaa jotain” saa varmasti hyvän vastaanoton.
Minun mieheni kaitsee lapsilaumaamme mukisematta hikoillessani salilla, ja se on minulle tosi tärkeä juttu – se, ettei toinen osoita mieltään pakatessani salikengät reppuun, vaan huikkaa iloiset heipat. Kaiketi hänkin tiedostaa, että hyvinvoiva äiti on kaikkien etu.
Harrastatko sinä liikuntaa lastenhoidon lomassa? Treenasitko jo raskausaikana? Vai haaveiletko vasta liikunnan pariin paluusta? Tule keskustelemaan aiheesta foorumille:
Mutsi treenaa – vai treenaako?
Lisää Uusperhesatulta:
Lue myös:
Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:
Lue myös:
