Viimeksi päivitetty 28.9.2018
Esikoiseni aloitti jalkapalloharrastuksen loppukesästä. Laji on kiinnostanut häntä jo pitkään, ja aika monet pelit on pelattu niin omalla pihalla kuin huonoilla keleillä sisälläkin. Keittiöfutis ehti jo muodostua käsitteeksi – niin usein mieheni ja esikoiseni palloilivat viime talvena ruokapöytämme vieressä. Niinpä olin tyytyväinen, kun löysin hänen ikäluokkansa joukkueen, jossa lapsi pääsee pelaamaan muiden yhtä innokkaiden kanssa.
Koska en itse ole järin kiinnostunut jalkapallosta, oletin, että minulle uusi harrastus tarkoittaisi hivenen tylsiä hetkiä kentän laidalla. Olin toki valmis siihen lapseni vuoksi, mutten ajatellut, että itse henkilökohtaisesti saisin asiasta sen ihmeellisempiä elämyksiä.
Rakkaudesta lajiin
Niinpä onkin ollut iloinen yllätys huomata, kuinka kivaa siellä kentän laidalla itse asiassa on. Kuusivuotiailla on palava rakkaus lajiin, ja sitä on ilo katsella. Heitä eivät häviöt lannista, ja vaikka tappio puskisi päälle kymmenen maalin erolla, nämä kirmaavat innolla pallon perässä ja riemuitsevat jokaisesta onnistumisesta koko kehollaan.
Parin viikon takaisessa turnauksessa he juhlivat kuin suuretkin sankarit voitettuaan yhden viidestä pelistä. Neljä häviötä ja toiseksi viimeinen sija koko turnauksessa kalpenivat tämän yhden voiton rinnalla – ja tietysti mitalin, jollaisen jokainen turnaukseen osallistunut sai, mutta joka oli heille yhtä hyvä kuin aito kimpale kultaa.
Pääasia että on hauskaa
Joukkueen into on ehdottomasti tarttunut minuunkin, vaikken ymmärrä lajista juuri mitään enkä osannut taannoin kysyttäessä kertoa, mikä on paitsio. Suhtaudun asiaan samoin kuin nämä 6-vuotiaat: Tietotaito ei ole pääasia, vaan se, että on hauskaa.
Lasten harrastamisesta tehdään vakavaa aivan liian varhain, totesi eräs toinen jalkapalloäiti taannoin. Enkä voisi olla enempää samaa mieltä. Lapsista näkee, että heillä on kentällä hauskaa. Se välittyy koko heidän pienistä kehoistaan. Aikuisten on hölmöä lähteä lyömään kiilaa siihen väliin muuttumalla itse liian vakavaksi ja karjumalla tosikkona kentän reunalla, mitä valitettavasti näkee tapahtuvan jo näiden pienimpienkin nappuloiden peleissä.
Tuuletuksia, läpyjä ja riehakasta painia
Liikunnan ja pelaamisen ilo, kavereiden kanssa vietetty aika, joukkueena toimimisen oppiminen, hyvän ryhmähengen ylläpitäminen – siinä joukko minusta paljon tärkeämpiä juttuja kuin teknisesti paras pelisuoritus. Jälkimmäisenkin aika tulee vielä, jos mielenkiinto lajia kohtaan säilyy, mutta se ei ole ykkösasia vielä 6-vuotiaiden kohdalla.
Juuri nyt tärkeintä on että heillä on hauskaa. Ja sitä on ihana seurata: kömpelöitä tuuletuksia, joissa yritetään kopioida lajin huippuja, joukkuekaverin kanssa heitettyjä läpyjä pelaajavaihdon yhteydessä, spontaaneja halauksia onnistumisen hetkellä, riehakasta painia harjoitusten jälkeen, kun energiaa riittää vieläkin.
Tsemppiä ja mukiinmeneviä muffinsseja
Vastoin odotuksiani minusta on hienoa olla jalkapalloäiti – leipoa buffettiin vähän epäilyttävän näköisiä mutta mukiinmenevän makuisia muffinsseja, jutella niitä näitä muiden vanhempien kanssa, kuivatella kaatosateessa kastunutta peluria matsien välissä, tsempata ja kannustaa ja salaa liikuttua nappuloiden innosta ja riemusta ja siitä, miten iso juttu koko homma heille juuri nyt on.
Ehkä marraskuun räntäsateessa kentän laidalla hytistessäni muistelen näitä sanojani sarkastisesti hymähdellen, mutta juuri nyt olen iloinen, että olemme löytäneet tiemme nappulaliigaan. Se tuo jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja me-henkeä – niin minulle kuin lapsellekin.
