Viimeksi päivitetty 28.1.2018
Totuus on, että meillä ei olisi nyt aikaa eikä jaksamista koiralle – niin ihana kuin ajatus karvaturrin kanssa kasvavista lapsista onkin. Joinakin päivinä on hyvä, jos pääsen edes kertaalleen lasten kanssa ulos ovesta.
Kaikki se pukeminen ja lähtemisen häslinki karkuun juoksevan taaperon ja kiemurtelevan vauvan kanssa on usein hermoja raastavaa. Isot lapset pukevat onneksi jo itse, mutta heilläkin on milloin hanska hukassa, milloin lahje huonosti tai ylitsepääsemätön ryppy sukassa.
Koira pitäisi tietysti viedä ulos monta kertaa päivässä, ja yksin lasten kanssa ollessani se tarkoittaisi koko porukan pukemisrumbaa yhtä monta kertaa.
Ei enempää eritteitä, kiitos
Ja jos meille muuttaisi koiranpentu, se olisi jo talon kolmas, jonka siisteyskasvatus olisi vaiheessa. Ei kiitos – vauvan ja taaperon eritteissä on minulle riittämiin.
Onneksi koirakuumettani lievittää meillä asuva luppakorvainen karvakuono, joka muistuttaa usein tavoiltaan erehdyttävästi tuota ihmisen parhaaksi ystäväksi tituleerattua otusta. Se ei hauku eikä sen häntä heilu, mutta se ryöstää vikkelästi lattialle pudonneet ruokapalat (ja välillä putoamattomatkin) ja röhnöttää iltaisin sohvalla mieheni kainalossa.
Luppakorvainen sylipulla
Tuo otus on viisikiloinen jättikanimme Osku Palomies. Osku kuuluu ranskanluppakaneihin, joka on maailman suurin luppakorvainen kanirotu. Se on lupsakka ja sosiaalinen sylipulla, joka ei turhia hötkyile.
Osku ei pelkää edes kaksivuotiasta ihmissirkkeliämme, mikä on sinänsä hätkähdyttävää. Minä ainakin kammoaisin kaksi ja puoli kertaa itseäni isompaa, ajoittain lentoliskon lailla kirkuvaa ja holtittomasti säntäilevää olentoa.
Loikkiva ruokavaras
Osku on siis kani, mutta samalla vähän kuin koira. Se viihtyy ihmisten seurassa, elää paijauksista – ja on ahne kuin mikä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun Osku on vienyt päälliset leivän päältä tai työntänyt päänsä popcorn-kulhoon kaataen koko astian.
Säännöllisen epäsäännöllisesti Osku myös yhytetään roskiksentonkimispuuhista, jolloin pitkäkorvamme pakenee paikalta omenanraato tai muu aarre suussaan tuhatta ja sataa loikkien.
Vapaa vemmelsääri
Osku – niin kuin jättikanit tai kanit ylipäätään – ei ole häkkieläin. Jos siis haluat lemmikin, joka ei koskaan tee pahojaan, ota kultakala. Sekin voi toki vaikka loiskia vettä matolle.
Kanin turvapaikkana on toki hyvä olla häkki, jossa se voi nukkua ja käydä asioillaan, mutta sen pitää saada myös tutkia ympäristöään ja loikkia vapaana. Lisäksi se tarvitsee seuraa ja rapsutuksia, hoivaa ja huomiota.
Lapsiperheen halikaveri
Mutta jos haluat lemmikin, joka on koiramainen olematta kuitenkaan koira, joka sopeutuu lapsiperheeseen eikä säiky kovempaakaan älämölöä ja joka ei vaadi metsälenkkejä ollakseen onnellinen, ranskanluppa on varteenotettava vaihtoehto.
Aikuinen on toki aina vastuussa lemmikistä, mutta ranskanlupasta on paljon iloa lapsillekin. Sen voi viedä valjaissa ulkoilemaan (jopa talvella!), se on tarpeeksi iso halittavaksi, ja sen holtittomia riemuloikkia on ilo seurata.
Kekseliäs jättiläinen
Minulla on ollut ennenkin kaneja, mutta ei koskaan ennen tällaista pientä jättiläistä, joka on suuri paitsi kooltaan, myös persoonaltaan. Itsepäisyydessään ja kekseliäisyydessään se muistuttaa erehdyttävästi lapsiamme ja sopiikin siksi mainiosti nelipäisen katraamme jatkoksi: Osku osaa avata näppärästi itse häkkinsä ja työntää jopa tuolin pöydän ääreen, jos ei muuten pääse käsiksi pöydälle unohtuneeseen porkkanaan!
Osku Palomies on ehdottomasti lunastanut paikkansa uusperheessämme – ja kaikesta päätellen myös sohvaltamme.
