Viimeksi päivitetty 21.3.2020
Koronavirus valtasi maailman ja Suomen sen mukana. Elämme aika erilaista elämää kuin vielä pari viikkoa sitten. Vain hetki sitten leikkitreffit, ostoskeskuksessa kiertely ja harrastuksiin meno olivat itsestäänselvyyksiä, mutta nyt jokainen julkisille paikoille suuntautuva meno pitää punnita tarkkaan: onko se todella tarpeellinen?
Oma arkeni on muuttunut siinä missä muidenkin. En enää käy työpaikalla, vaan teen töitä kotoa käsin. Ekaluokkalaiseni ei käy koulussa, vaan etäopiskelee. Harrastukset on peruttu, kirjastoreissut on peruttu, kaikki keväälle suunnitellut menot ja tapahtumat on peruttu. Emme tapaa juuri ketään. Isovanhempien kanssa voimme ulkoilla – kunhan pidämme heihin metrien turvavälin.
Etätyö ei mahdollista lasten kotihoitoa
Kaksi pienintä lastamme käyvät kuitenkin yhä päiväkotia. Se on asia, josta poden hiljaista syyllisyyttä, mutta jota en kuitenkaan voi lopettaa. En, vaikka teen etätöitä. Ja vaikka kaikkialla toitotetaan, että etätyö mahdollistaa lasten kotona pitämisen. Ei se mahdollista, ei ainakaan meillä. Jos minä pitäisin nämä 2- ja 4-vuotiaat kotona, työskentelystäni ei tulisi yhtään mitään. En itse asiassa ymmärrä, miten kukaan tämän ikäisten lasten vanhempi voi samaan aikaan työskennellä ja hoitaa lapsiaan.
Toki lapsiakin on eri luonteisia. Nämä meidän yksilömme eivät ole mitään tuntikausia palapelien ja rauhallisten leikkien parissa viihtyviä, vaan aktiivisia härvääjiä, jotka ehtivät monenlaista jo siinä ajassa, kun minä käyn vessassa. Yhtenä iltana olin keittiössä viisi minuuttia, ja sillä välin kaksivuotias ehti jo tyhjentää vaatelaatikkonsa ja kirjahyllyn, lutrata koko vessan likomäräksi ja lopuksi lukita itsensä vessaan. Puhumattakaan tietysti lukuisista sisarusten välisistä taisteluista, joissa ei todellakaan pitäydytä pelkissä verbaalisissa loukkauksissa.
Suolaa matolle ja piirroksia seinille
Minulla on toimistotyöaika, joten työskentely iltaisin ja viikonloppuisin ei ole mahdollista. Työt on siis tehtävä päiväsaikaan, kun puolisoni on omalla työpaikallaan. Työni vaatii keskittymistä, videopalavereihin osallistumista, puheluihin vastaamista, usein nopeaa reagointia ja pikaisella aikataululla tapahtuvaa tiedottamista. Mikään näistä ei ole sellaista, jota voin tehdä, kun taustalla kiljuu kaksi vaahtosammutinta. Tai jos jonkin ihmeen kautta saisinkin hetken keskityttyä, sillä välin kaksikko ehtisi tyhjentää suolapaketin olohuoneen matolle, kiivetä pöydälle tanssimaan ja piirtää kuulakärkikynällä seinän täyteen.
Hivenen siis ärsyttää, kun etätyöstä puhutaan keinona pitää lapset kotona. Kun ihmetellään, miksi vien lapset päiväkotiin vallitsevassa tilanteessa, vaikka voin tehdä töitä kotoa käsin. Kun vihjataan, etten kanna korteani kekoon koronaviruksen leviämisen hillitsemisessä.
Töitä on pakko tehdä
Kyllä minä mielestäni kannan. Sosiaaliset kontaktimme ovat jäissä. Emme käy missään. Kauppaan menemme yhden henkilön voimin vain kun on pakko. Ekaluokkalainen jatkaa etäopiskelua siitä huolimatta että olisi nyt oikeutettu lähiopetukseen, koska hänen läsnä ollessaan pystyn vielä työskentelemään (ja osan ajasta hän on isänsä luona). Olemme täysin sitoutuneita jatkamaan näin niin kauan kuin on tarvis.
Mutta töitä minun täytyy tehdä. Muuten taloutemme kaatuu eikä meillä ei ole varaa pyörittää kuusihenkisen perheen arkeamme. Työnteko ei onnistu kahden pienen lapsen läsnä ollessa, ja minulle ei valitettavasti makseta siitä, että ratkon lasten välisiä tappeluja tai imuroin suolaa matolta. Jos mielin saada palkkaa, työpanokseni täytyy olla lähempänä sataa kuin 25 prosenttia (ja varsin selvästi lähempänä!). Mahdollisuutta määrittelemättömän mittaiseen palkattomaan vapaaseen ei ole kuin ei myöskään siihen, että joku muu hoitaisi lapsiamme.
Päiväkotiin syyllisyydestä huolimatta
Niinpä toivoisin, että etätyötä ei automaattisesti pidettäisi mahdollisuutena hoitaa lapset kotona. Hienoa, jos se jollakulla onnistuu. Ehkä se onnistuisi meilläkin, jos edes joku muuttujista olisi erilainen kuin on. Jos lapsia olisi vähemmän, jos pienin ei olisi vasta 2-vuotias, jos he eivät olisi niin vilkkaita, jos myös miehelläni olisi etätyömahdollisuus, jolloin voisimme tehdä töitä vuoroissa. Tai jos työni olisi sellainen, että voisin tehdä sitä säännöllisesti ilta-aikaan, kun mieheni olisi kotiutunut omasta työstään.
Näin nyt ei kuitenkaan ole, ja tässä tilanteessa on sula mahdottomuus sekä tehdä töitä että pitää lapset kotona. Niinpä hyödynnämme kunnallista varhaiskasvatusta edelleen, vaikka se ristiriitaisia tunteita ja syyllisyyttä herättääkin. Ainakin niin kauan, kun se on saatavilla kaikille tarvitseville.
