Viimeksi päivitetty 17.1.2018
Yksi hurahtaa lastenvaatteisiin, toinen kestovaippoihin, kolmas sormiruokailuun. Itse päätin olla hurahtamatta mihinkään, ja esikoiseni vauva-aikana siinä onnistuinkin. Sitten tuli toinen lapsi, suuritarpeinen sellainen, ja yhtäkkiä huomasin olevani kantoliinakoukussa. Nyt liinoja on kertynyt vino pino, mies on nikkaroinut niille oman hyllynkin, ja kännykkäni kuvakansio täyttyy tasaista tahtia liinailuselfieistä. Miten tässä näin pääsi käymään?
Ensiaskel kantoliinojen maailmaan
Palataan ajassa alkuvuoteen 2016. Meille oli muuttanut vauva, joka ei suostunut nukkumaan kuin minussa kiinni, päivin ja öin. Koska lapsia oli jo ennestään kaksi, en voinut viettää päiviäni sängyssä tai sohvalla vauvan kanssa maaten. Kaivoin naftaliinista trikoisen, esikoiseni kanssa muutaman kerran käytetyn kantoliinan, mutten tullut sen kanssa vieläkään toimeen. Liinan sitominen oli tuskanhikistä hommaa, lopputuloksenaan löysä sidonta ja tunnetila, jonka mieheni nimesi liinaraivoksi.
Vuokraamalla tutuksi
Avauduttuani ongelmastani Facebookissa eräs tuttavani kysyi, olinko koskaan kokeillut kudottua kantoliinaa. No enpä ollut moisista kuullutkaan. Selvittelyn jälkeen sain paikallisesta kantovälinelainaamosta vuokralle kudotun liinan, jonka sitominen sujui pienen harjoittelun jälkeen niin hyvin, että liinaraivo loisti poissaolollaan, ja mieskin uskalsi taas olla kanssani samassa huoneessa liinaa sitoessani. Kun vauva vielä nukkui liinassa tyytyväisenä kolmekin tuntia, tiesin, että paluuta ei ollut.
Kuin kuumeessa: haluan kaiken!
Varsinainen hurahdus hiipi kuvioihin hiljalleen. Kantoliinamaailman koko laajuus valkeni minulle vähä vähältä; kaikki ne kuosit, materiaalit, värit, pituudet! Mitenkään ei ollut enää mahdollista tyytyä yhteen tai edes kahteen, kun valinnanvaraa ja erilaisia ominaisuuksia oli loputtomiin. Minusta tuli liinailutermein pyöröovi, joka osti ja myi, osti ja myi. Kaikkea piti kokeilla, sillä koskaan ei voinut tietää, olisiko seuraava liina Se Oikea. (Onneksi kantoliinoilla on hyvä jälleenmyyntiarvo – muuten olisin varmasti ajautunut vararikkoon.)
Liinailu on osa äitiyttäni
Nyt, kun liinailua on takana pari vuotta ja liinalapsia kaksi, olen jo vähänrauhoittunut. Innostun kyllä liinoista edelleen herkästi, mutta nykyisin tiedän jo melko hyvin, mistä pidän. Ihan kaikkea ei tarvitse enää kokeilla tai ainakaan ostaa omaksi. Pystyn jo puhumaan muustakin kuin kantoliinoista. Silti liinailu on edelleen tärkeä osa äitiyttäni. Se on tapa pitää lasta lähellä, helpottaa omaa arkea, liikkua lasten kanssa paikasta toiseen, rauhoittaa raivotaapero, nukuttaa levoton vauva. Se tuo myös arkeeni kauneutta ja iloa upeiden kankaiden ja kuosien kautta. Innostuinpa jopa kutomaan itse kantoliinan, mikä on paljon minulta – rähmäkäpälältä, joka ei koulussa saanut edes villasukkaa aikaiseksi.
Ja mikä parasta, liinailuyhteisö on tuonut elämääni uusia ihania ihmisiä, joita tapaan viikoittain, ja joilta saan liinainnostuksen jakamisen lisäksi vertaistukea pikkulapsiarkeen.
Kaunis hengähdystauko
Toisin kuin joskus ajattelin, hurahtaminen ei ole ollenkaan huono juttu. Päinvastoin, se voi olla jopa vauvavuoden ja taaperoarjen pelastus. Liinakuplassa on kaunista silloinkin, kun pikkulapsiarki potkii päähän (kuvaannollisesti, tai konkreettisesti minua öisin monottavan taaperon tavoin). Yhtä kaunista voi olla kestovaippa- tai lastenvaatekuplassa – tai mikä nyt kenenkin intohimon kohde onkin. Hurahtamisiin!
