Viimeksi päivitetty 1.2.2018
Kun odotin ensimmäistä lastani, minulle oli selvää että imettäisin häntä. En kyseenalaistanut asiaa tai edes ajatellut sitä kahdesti. Se tuntui luonnolliselta ja oikealta, oikeastaan itsestäänselvyydeltä. Tietysti ruokkisin lapseni tavalla, jonka luonto oli järjestänyt.
Sitten esikoiseni syntyi. Odotin maidon nousemista, sitä pakkautunutta tunnetta, josta olin lukenut ja kuullut. Sitä ei kuulunut, mutta aluksi en ollut huolissani – tiesinhän, että siihen saattaisi mennä useampi päivä, joskus jopa yli viikko. Tiesin senkin, että maito ei nouse kaikilla kohisten, vaan sen määrä voi lisääntyä maltillisestikin.
Maito ei noussutkaan
Pumppasin maitoa niin käsin kuin rintapumpullakin, imetin joka välissä, join ja söin hyvin, mutta maitomäärä ei vain ottanut lisääntyäkseen. Vauva oli saanut synnytyksessä keuhkokuumeen ja viettänyt elämänsä ensimmäiset päivät vastasyntyneiden teho-osastolla, jossa hän oli saanut maitoa niin nenä-mahaletkun kautta kuin myöhemmin tuttipullostakin. Tämä toi omat haasteensa imetykseen.
Koska vauva oli toipilas, sairaalasta ilmoitettiin tarkka maitomäärä, joka hänen olisi pitänyt päivässä syödä. Minun oli ruokittava häntä tuttipullolla, jotta tuo määrä täyttyisi. Imetin kyllä pullon ohella, mutta koska maito ei noussut kunnolla, vauva sai yhä enemmän korviketta. Lopulta kuukauden iässä pullon helppouteen tottunut vauva alkoi hylkiä rintaa, ja imetys päättyi kokonaan.
Toiveikas toinen kerta
Olin pettynyt, surullinen ja ahdistunutkin asiasta. Ajattelin kuitenkin, että ehkä imetyksen epäonnistumiseen vaikuttivat vauvan sairastama keuhkokuume ja hänen elämänsä ensimmäiset päivät erillään minusta. Ehkä ensi kerralla kaikki olisi toisin.
Toinen lapseni syntyi lähes neljä vuotta myöhemmin. Synnytyksessä kaikki meni hyvin, ja sain rinnalleni ryppyisen olennon, joka imi heti halukkaasti ensimmäisiä maitotippoja. Olin toiveikas – ehkä tämä onnistuneempi elämän alku ja heti alkanut tiivis ihokontakti saisivat maidon nousemaan viime kertaa paremmin.
Suklaata ja sarviapilaa
Vauva vietti lähes kaiken aikansa ihollani, sai rintaa aina halutessaan, välttyi sairaalassa tuttipullolta ja korvikkeelta. Mutta pian hänen painonsa laski liikaa, ja meidän oli annettava hänelle lisämaitoa. Annoin sen ruiskulla aina vasta imetyksen jälkeen, jottei vauva tottuisi tuttipulloon.
Imetin, pumppasin, join litroittain vettä ja mehuja, saamieni neuvojen mukaan imetysteetä ja puoliväkisin ykkösoluttakin. Söin sarviapilakapseleita, jotka olin kuullut yhdistettävän lisääntyneeseen maitomäärään. Söin suklaata, koska mielihyvähormoni kuulemma edesauttaisi maidon herumista.
Pumppausta ja pulloruokintaa
Mutta maito ei vain noussut, ei edes lisääntynyt. Vauvan saamia lisämaitomääriä oli kasvatettava, ja lopulta jouduimme siirtymään ruiskusta tuttipulloon. Jatkoin silti imetystä ja maitomäärää kasvattaakseni myös pumppasin, tosin tuloksetta. Kertasin lapsentahtisen pulloruokinnan ohjeet, jotta imetys säilyisi tuttipullon rinnalla mahdollisimman pitkään – olkoonkin, että rintamaidon määrä alkoi olla vain murto-osa lapsen saamasta ravinnosta.
Kahden kuukauden iässä vauva alkoi kuitenkin hylkiä rintaa – tulihan maito pullosta helpommin, lapsentahtisesta pulloruokinnasta huolimatta. Jonkin aikaa jaksoin vielä yrittää, mutta kun imetysyritykset alkoivat saada aikaan vain pahan mielen meille molemmille, lopulta luovutin: Minä en imettäisi tätäkään lasta paria kuukautta pidempään.
Imetysohjaajan arvio syylle
Kuvio toistui kolmannen vauvani kanssa. Yritin kaikkeni, kokeilin jokaista lukemaani kikkaa, mutta maito ei vain noussut eikä edes lisääntynyt merkittävästi. Ei auttanut rintojen jatkuva stimulointi imettäen ja pumpaten, ei juomat, ruuat, sarviapilakapselit, ei ihokontakti ja pesiminen vauvan kanssa. Vauvan imuote ja kieli- sekä huulijänteen kireys tarkistettiin, mutta niistäkään ei löytynyt huomautettavaa.
Lopulta meillä vieraillut imetysohjaaja esitti, että ehkä minulla ei ole riittävästi maitoa tuottavaa kudosta rinnoissani. Hänen mukaansa se voisi olla mahdollista, vaikka niin sanottujen tubulaaristen rintojen (=rinnat, joissa on vähäinen määrä maitorauhaskudosta) yleensä päälle päin näkyvät merkit eivät kohdallani täyttyneetkään. Tästä alkoi toipumiseni imetyspettymyksestä, joka oli vienyt minut varsin syvälle jo kolme kertaa.
Iskuja vasten kasvoja
Olin ollut ahdistunut, koska en pystynyt suojelemaan rintamaidon kautta saatavilla vasta-aineillani lapsiani kaikkialla vaanivilta taudeilta. Olin pelännyt, että lapseni jäisivät jostain tunnetasolla paitsi, koska en pidemmän päälle voinut tarjota heille läheisyyttä imetyksen muodossa.
Vaikka olin aina ollut hyvin imetysmyönteinen, imetyksen ihanuutta julistavat lauseet olivat alkaneet tuntua iskuilta vasten kasvoja: “Imetys on niin paljon muutakin kuin vain ruokaa.” ja “Imetys luo äidin ja lapsen välille aivan erityislaatuisen siteen”. Entä minun siteeni lapsiini – oliko se vähäisempi, heikompi, koska en voinut imettää?
Yritin tarpeeksi
Nämä ajatukset alkoivat hälvetä, kun kuulin asiantuntijalta, että ilmeisesti “vika” oli fyysinen. Se ei ollut minun syytäni. Olin kyllä yrittänyt riittävästi. En olisi voinut tehdä enempää ja jos olisinkin tehnyt, ei se olisi muuttanut lopputulosta.
Kesti kuitenkin aikansa, että pääsin pahimman ahdistuksen yli. Että pääsin siihen pisteeseen, jossa en enää tuntenut itseäni kakkosluokan äidiksi siksi, että ruokin lapseni korvikkeella. Etteivät imetyksen ihanuuden julistukset enää tuntuneet suolalta haavoissa.
Äitiys on muutakin kuin imetystä
Nyt olen ollut siinä pisteessä jo hyvän tovin. Toki aina uudelleen toistunut imetyspettymys välillä vielä kirpaisee – olisinhan niin kovasti halunnut imettää pitkään. Nyt osaan kuitenkin taas iloita heidän puolestaan, joilla se onnistuu. Ei se ole minulta pois.
Minä voin olla paras mahdollinen äiti lapsilleni silti, vaikken heitä imettänytkään kuin hetken. Voin pitää heitä lähelläni, kantaa liinassa ja olla turvana nukkuessa. Voin jutella, kuunnella ja lohduttaa, lukea ja leikkiä, opettaa lapsiani ja oppia heiltä. Äitiys on niin paljon muutakin kuin vain imetystä.
Sitä paitsi, pulloruokintahetket voivat nekin olla läheisiä ja helliä.
Lue myös:
Huippusuosittu postaus Uusperhesatun huonounisista lapsista: Esikoiseni hyväunisuus ei ollutkaan ansiotani
Ikäeroa puolitoista vuotta – Miten Uusperhesatu selviää? Sisarusten pieni ikäero ei ole tuomio hulluuteen
Mutkia matkassa? Bloggaava doulamme opastaa vastasyntyneen imettämisessä
Katso kaikki artikkelimme aiheesta ”imetys”
