Viimeksi päivitetty 26.3.2019
Tässä artikkelissa äidit kertovat syitä sille, miksi äitiys kaduttaa. Minä en ole koskaan katunut lasten saamista, mutta sellaisia hetkiä kyllä on useinkin, jolloin harmittaa olla äiti. Tässä muutamia tilanteita, joissa toivoisin voivani mitätöidä äitiyteni hetkellisesti:
Kun on kaunis kesäilta, ja ihmiset istuskelevat rennosti kaupungin monilla terasseilla. Ovat ehkä päätyneet sinne spontaanisti, ilman lastenvahdin värväämistä tai suurta suunnittelua kuukausi etukäteen. Puhuvat aikuisten kesken, nauravat, päättävät tilata vielä yhden lasillisen viiniä. Kävelen ohi rattaiden kanssa, vähintään yksi lapsi käsipuolessani roikkuen ja mietin että voih, ollapa noin huoleton ja vailla sitoumuksia.
Kun bongaan ikkunaostoksilla Sen Täydellisen takin, joka maksaa parisataa euroa liikaa, mutta johon olisi varaa, ellei tarvitsisi ostaa välikausihaalareita ja kurahanskoja ja goretex-kenkiä ja maksaa myös lapsen urheiluseuran kausimaksu.
Kun on ollut superpitkä päivä, ja voisin tappaa hyvistä yöunista, mutta taapero päättääkin juuri silloin vastustaa nukkumista kynsin ja hampain – kirjaimellisesti. Ja sama toistuu seuraavana yönä. Ja sitä seuraavana.
Kun lomareissu unelmakohteeseen ei enää tarkoitakaan rentoutumista ja vapautta tehdä mitä ikinä mielii, vaan kaiken on tapahduttava lasten ehdoilla. Ja kun paluumatkalla lentokoneessa tahtoikäisen kirkuessa vastalauseitaan paikoillaan istumiselle tuntuu siltä, että tarvitsisi toisen loman toipuakseen kuluneesta lomasta.
Kun ravintolassa oma annokseni ehtii jäähtyä pilkkoessani jälkikasvuni ruokapaloja, pyyhkiessäni kaatuneita maitoja ja juostessani pöydästä karanneen kolmevuotiaan perässä ravintolan keittiöön asti.
Kun lepohetkeni sohvalla päättyy ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan vähintään kahden lapsen hyökätessä kimppuuni, koska ilmeisesti makuuasennossa oleva äiti on yhtä kuin kutsu ratsastaa rintani päällä, möyriä naamani yli ja kuolata puoli litraa päälleni.
Kun yhtäkään lausetta ei saa sanottua loppuun ilman että joku kailottaa omaa asiaansa puheeni päälle. Ja kun joku muutenkin mölyää IHAN. KOKO. AJAN.
Kas tässäpä lista, jota voisi jatkaa yllättävänkin pitkään. En nähtävästi ole seitsemässä vuodessakaan sopeutunut äitiyteen kovin hyvin, vaikka toisaalta ajattelen, että lapset ovat paras, merkityksellisin ja antoisin asia, jota elämällä on tarjota. Ovathan he samalla myös superärsyttäviä! Ja monesti harmittaa olla äiti, vaikken sitä pois vaihtaisikaan (ainakaan pysyvästi).
Milloin sinua harmittaa olla äiti? Kerro se foorumilla: Milloin äitiys harmittaa?
