Viimeksi päivitetty 29.7.2019
Nuorin lapseni, perheemme kuopus, täytti tiistaina kaksi vuotta. Maanantaina tuli siis kuluneeksi kaksi kokonaista vuotta siitä, kun kuumana kesäiltana rannalta kotiutuessamme ja lapset nukkumaan saatuamme alavatsallani alkoi tuntua tuttua polttoa, joka seuraavien tuntien kuluessa yltyi kunnon supistuskivuksi. Seuraavana aamuna syntyi kuopuksemme, eikä mieheni lopulta edes ehtinyt mukaan koko hommaan – ei ennen kuin lapsi oli jo maailmassa.
Tavallaan tuntuu, että noista hetkistä on jo pieni ikuisuus. Kuluneisiin kahteen vuoteen on mahtunut niin paljon. Paljon oppimista ja uusia vaiheita, iso kuormallinen univelkaa, lukuisia onnen hetkiä – ja myös epätoivon. Sitten taas toisaalta tuntuu kuin hän olisi syntynyt vasta eilen. Tuntuu käsittämättömältä, että hän on ollut tässä maailmassa jo kaksi kokonaista vuotta. Pikkuruisesta vauvasta on kasvanut hyvin vahvatahtoinen ja määrätietoinen kaksivuotias, joka todellakaan ei ole mikään vauva enää.
Laajentunut elinpiirini
Ja samaan aikaan, kun hän on kasvanut, oma elinpiirini on laajentunut. En enää joudu viettämään iltoja ja öitä jumissa makuuhuoneessa minuun takertuneen lapsen nukkuma-alustana. Hän ei enää huuda epätoivoisena, jos katoan näkyvistä (sen sijaan hän kyllä huutaa raivokkaasti, jos olen näköpiirissä, mutten jonkin käsillä olevan homman takia ota häntä syliin juuri sillä sekunnilla kun hän sattuu haluamaan). Olen edelleen hänelle ykkösjuttu maailmassa, paras ja ihanin, mutta enää en ole hänelle jokaisen hetken elinehto, jota ilman ei voi edes nukkua.
Vaikka hoidan häntä edelleen kotona, olen jo voinut keskittyä moniin muihinkin asioihin: töihin, triathlonia varten treenaamiseen, pitkiin iltoihin pelkässä aikuisseurassa, elokuviin, kirjoihin, lapsettomiin ravintolaillallisiin. Olen taas voinut olla paitsi äiti, myös lukuisia muita asioita kuin pelkästään äiti.
Uudet kiinnostuksenkohteet
Ja samalla näkökenttäni on ikään kuin laajentunut. Elämääni on tullut paljon uusia sävyjä. Olen alkanut taas kiinnostua paljon muustakin kuin lapsia koskevista asioista. Lapset ovat luonnollisesti edelleen valtava osa elämääni, mutta nyt näen yhä selvemmin sen kuplan ulkopuolelle. Ja ne muut asiat, siellä ulkopuolella, kiinnostavat yhä enemmän.
Siksi minusta tuntuu, ettei minulla tässä kohtaa ole enää riittävästi sanottavaa lapsiaiheista. Ei riittävästi, jotta voisin kirjoittaa niihin pohjautuvaa blogia. Yhä useammin blogin kirjoittaminen on tuntunut vähän väkinäiseltä – siltä, että on pitänyt puoliväkisin keksiä jokin sopiva aihe. Siinä missä ideoita aiemmin putkahteli mieleeni tuon tuosta, nyt saan kaivamalla kaivaa, jotta löytäisin mielekkään aiheen postaukselle. Ikään kuin se kohta aivoissani olisi alkanut täyttyä aivan muulla.
Kiitos ja hei!
Niinpä päätin lopettaa tämän blogin pitämisen, ainakin toistaiseksi. Ehkä joskus taas minulla on enemmän sanottavaa lapsiaiheista (ehkä sitten, kun ”uuden vapauden” huuma tasoittuu) tai ehkä perustan jollekin toiselle alustalle blogin, jossa pohdin muitakin elämänalueita äitiyden lisäksi. Kuka tietää. Tässä vaiheessa, tällä vanhemmuuteen keskittyvällä julkaisualustalla en kuitenkaan aio enää jatkaa.
Rehellisyyden nimissä: Vau.fi:n lukijat ansaitsevat löytää sivustolta laadukkaita sisältöjä, ja juuri nyt minusta tuntuu, etten tämän enempää pysty niitä blogini kautta tarjoamaan. En löydä äitiydestäni enää riittävästi uusia, tuoreita näkökulmia ja toisaalta, mielenkiintoni ollessa monilta osin muualla, en koe enää mielekkääksi niitä etsiäkään.
Tämä blogi eli vuoden ja seitsemän kuukautta, mikä on paljon pidempään kuin yksikään blogini tätä ennen. Se ehkä kertoo jotain siitä, miten mukava tänne oli kirjoittaa. Nautin siitä, todella. Mutta nyt on aika siirtyä eteenpäin. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin – ja kiitos lukijoille!
