Äitinä minulla on usein iltaisin takki aika tyhjä. Ei pelkästään siksi, että päivä on saattanut olla raskas kaikkine tahtoikäisen raivokohtauksineen ja sisarusten välisine kiistoineen. Uupunut olo on usein myös seurausta siitä, että joku on ollut minuun fyysisessä kontaktissa jatkuvasti: haluamassa syliin, kiipeilemässä päälläni, roikkumassa lahkeessani, kun yritän laittaa ruokaa tai vaihtaa nuorimmaisen vaippaa.
Se on oikeasti aika kuluttavaa – se jatkuva fyysinen läheisyys. Toki se on monin tavoin ihanaakin, ja toki mielelläni ja oma-aloitteisesti olen lähellä lapsiani. Mutta joskus se vain on liikaa. Se, kun tuntuu, ettei saa hetkeäkään olla ilman, että joku tarraa kiinni. Että on kuin automaatio ja itsestäänselvyys, että minuun voi koskea milloin vain ja vaikka koko ajan.
Syliin ja iholle kyselemättä
Sellaista ei ollut koskaan aikana ennen lapsia – aikuiset ihmiset kun harvemmin käyvät käsiksi ilman, että toinen osapuoli on hommassa mukana (tai jos käyvät, kutsutaan sitä ahdisteluksi). Lapset sen sijaan tunkevat syliin, rojahtavat päälle ja työntävät tahmatassujaan iholle välittämättä siitä, millä mielellä olen tai haluaisinko mahdollisesti olla rauhassa omissa oloissani.
Nykyisessä äitiyskeskustelussa painotetaan paljon välitöntä vastaamista lasten tarpeisiin ja sylin sekä muun läheisyyden tärkeyttä. Olen näistä asioista aivan samoilla linjoilla ja todellakin pidän lapsiani paljon lähelläni – vauva-aikana jopa aivan jatkuvasti ihollani kantoliinan avulla. Pidän heitä hyvänä joka ikinen päivä: sylissä, kainalossa, hiuksia hivellen ja selkää sivellen. Harvoin vastaan heidän läheisyydentarpeeseensa sanomalla ”Ei nyt”.
”Nyt en jaksa enempää”
Mutta joskus tulee sekin hetki, jolloin on pakko pistää oma itsemääräämisoikeus ja tarve olla tulematta kosketetuksi lasten halujen edelle. Joskus on pakko ajatella itseään – koska loppujen lopuksi sehän on lastenkin etu, että äiti ei sorru jatkuvien vaatimusten ja tarpeiden täyttämisen alle.
Sellainen hetki tuli minulle tänään. Makoilin lattialla, mikä on tietysti lapsille kutsu tulla möyrimään päälleni. Siinä pyöri kolme lasta kuka missäkin: jalojeni päällä ratsastaen, vatsani päällä makoillen ja naamani päälle istuen. Hellin heitä ja hassuttelin heidän kanssaan, kunnes lopulta väsyin. Tuli tunne, että nyt en jaksa enempää. Että nyt haluan nämä lapset pois päältäni, haluan olla hetken koskematon ja omassa rauhassani – ainakin fyysisesti. Niinpä nousin ylös, mikä tietysti aiheutti protestia lapsissa. ”Syliiiiiin”, he huusivat kuorossa.
Äidilläkin on itsemääräämisoikeus
Mutta en ottanut syliin, en juuri sillä sekunnilla. Sen sijaan selitin heille, että äidilläkin on itsemääräämisoikeus, että äitikin saa välillä päättää, ettei minuun juuri nyt kosketa. Että samalla tavalla kuin en vaadi heiltä suukkoja tai koskaan painosta halaamaan (minua tai ketään muutakaan), myös minä saan määrittää välillä omat rajani. Saan sanoa, että ei juuri nyt – kohta voidaan taas halia, mutta juuri nyt haluan hengähtää hetken.
Yllätyksekseni lapset eivät enää protestoineet, vaan tuntuivat jopa jollain tasolla ymmärtävän. He eivät aina halua tulla kosketetuiksi, ja tuntui olevan ihan ok, että äitikään ei aina halua. Olen yrittänyt opettaa heille asioita jokaisen omasta kehosta ja itsemääräämisoikeudesta siihen, rajoista, jotka kukin voi halutessaan vetää itsensä ja muiden välille. Että kosketuksesta saa kieltäytyä, että ketään ei ole pakko halata – ei edes niitä sukulaisia, jotka kovin mielellään sen halauksen ottaisivat. Ehkä tämäkin oli yksi hyvä oppitunti aiheesta: että äiti ei ole poikkeus tähän sääntöön. Että äidinkään ei ole aina pakko olla saatavilla jokaisella tavalla, myös fyysisellä.
Oppitunti omista rajoista
Ja nyt sitten väärinymmärrysten välttämiseksi sanon, että tietysti otan itkevän lapsen syliin (jos tämä niin vain haluaa), tietysti lohdutan kun sattuu ja tietysti annan heille vähintäänkin riittävästi läheisyyttä. Suuren valtaosan ajasta haluan sitä itsekin, haluan pitää heidät lähellä, haluan saada niitä pienten käsivarsien rutistuksia ja huulet hassusti törröllään moiskautettuja suukkoja. Nautin heidän pienistä lämpimistä kehoistaan omaani vasten.
Silti minullakin on oikeus sanoa ei kosketukselle silloin, kun olen uupumukseen asti täynnä jatkuvaa fyysisyyttä ja kun haluan kehoni kuuluvan hetken vain minulle. En usko, että lapseni tästä traumatisoituvat – päinvastoin uskon, että heille tekee hyvää huomata, että ihan jokainen saa päättää omasta kehostaan, myös äiti. Sillä mikäpä heitä opettaisi paremmin arvostamaan omaa ja toisten itsemääräämisoikeutta kuin vanhemmalta saatu esimerkki: että pakko ei ole, että on oikeus sanoa ”ei”?
Omat tarpeensa on äitinä helppo unohtaa, helppo tulla imaistuksi äitikuplaan ja kuvitella olevansa olemassa vain lapsiaan varten. Mutta ihmisiä mekin olemme, omia yksilöitämme, edelleen olemassa lapsistamme huolimattakin. Ja meilläkin on oikeus – jopa velvollisuus – kuunnella välillä myös omia tarpeitamme, kunnioittaa tarvettamme edes pieneen yksityisyyteen, edes välillä. Siten jaksamme olla taas kärsivällisempiä kasvattajia niille tärkeimmillemme.
Mitä mieltä sinä olet – saako vanhempi kieltäytyä lapsensa kosketuksesta? Ota osaa keskusteluun foorumilla: Saako äiti sanoa ”Ei, en ota syliin”?
