Viimeksi päivitetty 15.6.2018
Miten teillä jakautuu lastenhoitovastuu? Voiko uusperheessä olettaa, että puolisot hoitavat toistensa lapsia? Entä isovanhemmat – voiko heitä pyytää hoitamaan puolison lapsia, joille he eivät ole biologista sukua?
Muun muassa näihin kysymyksiin olen törmännyt viime aikoina sosiaalisen median uusperheaiheisissa keskusteluissa. Ja täytyy myöntää, että olen pöllämystynyt. Eivätkö nämä asiat olekaan kaikille itsestäänselvyyksiä? Eikö kaikkien uusperheiden vanhempien vastaus näihin kysymykseen olekaan totta kai? Mitä ilmeisimmin ei – sen verran erilaisia näkemyksiä pääsin lukemaan näiden kysymysten vastauksista.
Vain meidän lapsiamme
Minusta tuntuu suorastaan hullulta ajatus, että meillä eriteltäisiin lapset sen mukaan, kuka jakaa kenenkin kanssa saman geeniperimän. Että minun pitäisi erikseen kysyä mieheltäni, suostuuhan tämä huolehtimaan myös esikoisestani poissa ollessani tai että itse kieltäytyisin huolehtimaan mieheni tyttärestä. Ja että isovanhemmat toteaisivat että juu, tuo toki meidän biologiset lapsenlapsemme hoitoon, mutta se yksi ei valitettavasti meille mahdu – se, jolle emme ole sukua.
Meillä on vain meidän lapsiamme. Kahdella heistä on myös toinen vanhempi, mutta se ei tarkoita, että he olisivat jotenkin vähemmän osa tätä perhettä. Minä en ole synnyttänyt bonustytärtäni, mutta on itsestäänselvää, että huolehdin hänestä niin kuin muistakin kolmesta. Vanhin poikani ei saanut alkuaan mieheni sukusolusta, mutta koskaan ei ole ollut kahta kysymystäkään siitä, etteikö mieheni pitäisi hänestä huolta niin kuin omastaan.
Kaksi olennaista etua
Olin aidosti yllättynyt sosiaalisen median keskusteluja lukiessani, sillä toisenlainen suhtautumistapa ei ollut tullut edes mieleeni. Meillä on aina ollut näin, melkeinpä kuusi vuotta sitten koittaneesta alusta asti. En osaa kuvitella, että asia olisi mitenkään toisin. En osaa kuvitella, että erittelisimme lapsia sen mukaan, kuka on kenenkin biologinen jälkeläinen. Tätä pohtiessani kuitenkin tajusin, että meillä on ollut etunamme pari olennaista asiaa.
Tavatessamme mieheni kanssa meillä molemmilla oli lapsi. Ehkä asia ei olisi ollut näin yksinkertainen, mikäli toinen meistä olisi ollut lapseton. Meillä oli tuolloin myös hyvin nuoret lapset: toinen vielä vauva ja toinenkin vasta taapero. Uskon, että lasten pienuus oli yksi syy siihen, miksi meistä muotoutui niin tiivis yksikkö niin pian. Ehkä tilanne olisi ollut monimutkaisempi, jos lapset olisivat olleet isompia.
Paljon kiinni asenteesta
Ehkä asiat eivät toisissa olosuhteissa olisi tuntuneet yhtä simppeleiltä kuin miltä ne tuntuivat meillä alusta asti. Silti minun on vaikea uskoa, että toisenlaisissakaan oloissa lapsen perimä nousisi niin merkitykselliseen asemaan, että sen perusteella kieltäytyisimme huolehtimasta hänestä. Että sanoisimme: Ei, en aio vahtia lastasi työmenosi ajan. Eihän hän ole minun lapseni.
Perheytyminen on termi, johon olen törmännyt vasta uusperheen vanhempana. Se tarkoittaa yhdeksi muuttumista, perheeksi tulemista. Uskon, että aikuisten asenteella on suuri merkitys perheytymisessä – sillä, haluatko ihan todella olla perhe etkä vain osa ihmisjoukkoa, joka olosuhteiden pakosta elää saman katon alla.
Olemme halunneet olla perhe
Toki taustalla voi olla myös itsestä riippumattomia asioita, jotka hankaloittavat perheytymistä, mutta paljon on kiinni itsestäkin. Perheytyminen vaatii joustoa, avointa keskustelua ja valmiutta ottaa vastuu ja olla vanhempi myös niille lapsille, joita ei ole itse tähän maailmaan tuonut.
Tietenkään kukaan ei voi tehdä sitä yksin. Laskenkin meidät onnekkaiksi myös siksi, että minä ja mieheni olemme alusta asti halunneet olla perhe yhtä paljon. Olemme halunneet olla tiivis yksikkö, pitää lapsistamme huolta erittelemättä heitä minun ja sinun lapsiin, olla tämän perheen vanhempia tasapuolisesti kaikille neljälle.
Hoitohalukkuus ei riipu geeneistä
Ja entäs isovanhemmat? Hekin ovat ymmärtäneet meidät perheeksi alusta asti. Isovanhempien luona on paikka jokaiselle lapselle riippumatta siitä, virtaako heissä sama veri vai ei. Koskaan emme ole joutuneet miettimään, ottavatko isovanhemmat luokseen myös ne lapset, joille eivät ole sukua. Heidän hoitohalukkuuttaan ei mitata yhteisissä geeneissä.
Elämä neljän lapsen kanssa ei ole aina ihan helppoa tai yksinkertaista. Siksi on ihanaa, että edes jotkut asiat ovat juuri sitä. Meidän perheemme on simppeli: kaksi vanhempaa, neljä lasta, toinen toisistamme huolehtimassa. Turha siihen on sotkea monimutkaisia asioita kuten genetiikkaa. Tämä on hyvä näin.
