Viimeksi päivitetty 1.5.2018
Kahdella nuorimmalla lapsellamme on melko pieni ikäero, hieman yli puolitoista vuotta. Ennen kuopuksen syntymää hermoilin pientä ikäeroa aika paljonkin, mutta lopulta kaikki meni odotuksiani paremmin.
Taapero sopeutui vauvaan nopeasti eikä osoittanut juuri mustasukkaisuuden merkkejä. Ennemminkin hän huolestui mikäli vauva oli joskus hetken eri huoneessa kuin minä ja hän ja huolehti aina, että muistan ottaa vauvan mukaan esimerkiksi kauppaan lähtiessämme. Ehdin jo huokaista helpotuksesta: Eihän tämä olekaan niin hankalaa!
Lelumopilla naamaan
Kunnes se alkoi olla juuri sitä: hankalaa. Joitakin viikkoja sitten taapero alkoi enenevissä määrin kohdella vauvaa kovakouraisesti. Nyt elämme tilanteessa, jossa selkäänsä ei voi kääntää hetkeksikään ilman että taapero on muksimassa pikkusiskoaan.
Hän tönii, potkii, läpsii, nipistää, you name it. Eilen käännyin laittamaan pyykkikoneen päälle, ja sillä välin taapero oli jo istahtanut vauvan selkään ih-hah-haata hihkuen. Äsken laskin vauvan lattialle, ja valehtelematta kahdessa sekunnissa isoveli oli jo huitaissut tätä lelumopilla naamaan.
Kiellot kuuroille korville
Muksiminen on jatkuvaa ja ennen kaikkea tahallista. Taapero tietää kyllä ettei saisi, mutta silti tekee niin, toistuvasti. Kiellot kaikuvat kuuroille korville – tai vaihtoehtoisesti hän vain nauraa niille. Jos hänelle hermostuu ja korottaa ääntään, hän saattaa itkeä loukkaantuneena, mutta jatkaa tönimistä heti seuraavassa hetkessä.
Olen kyllä yrittänyt monenlaista. Olen puhunut asiasta nätisti ja vähemmän nätisti, yrittänyt sanoittaa taaperon tekoja ja mahdollisia tunteita niiden takana. Olen kertonut uudestaan ja uudestaan että lyöminen sattuu ja että ketään ei saa satuttaa. Että hellästi saa paijata, silittää ja halia. Ongelma on, että millään tällä ei näytä olevan minkäänlaista vaikutusta.
Paijauksesta nipistelyyn
Hän osaa toki olla myös hellä siskoaan kohtaan. Vauvaa halitaan ja suukotellaan ahkerasti, halutaan pitää sylissä ja pöristellä paljasta vatsaa.
Taapero on myös vauvan henkilökohtainen narri, joka pelleilee mielellään saadakseen siskonsa nauramaan. Mutta paijaus ja hassuttelu voi hetkessä vaihtua tönimiseen ja nipistelyyn.
Kaksivuotiaan holtittomuutta
Ulkopuolisen korvaan tämä kai kuulostaa mustasukkaisuudelta puhtaimmillaan. Minusta ei kuitenkaan näytä siltä että taapero kärsisi mustasukkaisuudesta. Hän muksii vauvaa erityisesti juuri silloin, kun minä käännän selkäni – kun kukaan ei katso. Ja huomiota hän saa yllin kyllin muutenkin.
Minusta kovakouraisuus vaikuttaa taas yhdeltä kaksivuotiaan holtittomuuden muodolta. “Katsotaan, mitä tapahtuu, kun lyön vauvaa mopilla päähän”, hän ehkä tuumii. Tai sitten vauvan lisääntynyt liikkuminen ja tukea vasten seisominen provosoi taaperossa jotakin alkukantaista vaistoa: “Reviiriäni uhataan, tönäisenpäs tunkeilijan tieltäni”.
Äärettömän rasittavaa
Tämä on toki vain arvailua. En minä oikeasti tiedä, mitä tuon temperamenttisen teletapin päässä liikkuu, kun hän päättää ratsastaa siskollaan tai iskeä tätä potalla päähän. Sen tiedän, että kaksivuotiaana ihminen on ilmeisesti väkivaltaisimmillaan. Lohduttaudun sillä, että ennemmin tai myöhemmin tämäkin vaihe menee ohi.
Mutta onhan tämä äärettömän rasittavaa! Vallitseva lapsiperhekaaos on ajoittain melko hermoja riipivää ilman sitäkin, että taaperon touhuja siskonsa lähettyvillä saa vahtia kärppänä. Pahimpina päivinä olen ottanut vauvan kantoliinaan ihan vain turvaan veljensä rajuilta otteilta.
Pieni hänkin on vielä, tietysti. Siksi kai pitääkin vain malttaa mielensä, pyrkiä estämään kovakouraisuus parhaansa mukaan ja kertoa aina uudestaan ja uudestaan, että satuttaa ei saa. Ehkä se jonain päivänä jopa menee perille.
Onko teillä ollut vastaavaa ongelmaa? Muksiiko isoveli tai -sisko pienempäänsä? Onko asiassa auttanut muu kuin aika? Tule kertomaan kokemuksesi foorumille: Pikkusisaruksen satuttaminen: Muksitaanko teillä pienempää?
