Viimeksi päivitetty 9.5.2020
Doulana olen päässyt paremmin sisälle myös synnytyskulttuuriimme, joka on nähdäkseni eräänlainen perusta kovin mustavalkoiselle ajattelulle, joka yhä välillä ympäröi äitiydestä puhumista.
Synnytyksiä arvotetaan helposti. Jotkut sektiosynnyttäneet vanhemmat kokevat, etteivät olisi synnyttäneet ollenkaan. Se on todella surullista, sillä aivan yhtä arvokas on jokainen syntymä riippumatta synnytystavasta. Toisaalta taas näkee puhuttavan siitä, kuinka joku synnytystapa olisi toista parempi, vaikka valinta on aina henkilökohtainen eikä kukaan muu voi minkään tiedon valossa arvottaa toisen valintoja.
Hiljainen syyllistäminen ja kilpailu alkavat jo odotusaikana, vaikka odotusta ja synnytystä ei todellakaan voi hoitaa vain yhdellä tapaa oikein, vaan matkoja on yhtä monta erilaista kuin syntymiäkin.
Kilpailua ja kipuilua
Imetys, pulloruokinta, soseet, sormiruokailu, päivähoidon aloitus, harrastukset…. Äitiys saattaa hukkua paineiden viidakkoon. Olen nähnyt kipuilua imetyksistä, pettymyksiä siitä, kun omat toiveet eivät toteudu tai läheisiltä ei saa tukea. Miten voisimme paremmin ymmärtää, että ulospäin näkyvät asiat ovat vain pieni murunen todellisuudesta?
Valinnat eivät ole useinkaan yksiselitteisesti oikeita tai vääriä, vaan aina senhetkisen parhaan tietämyksen valossa tehtyjä päätöksiä, osin olosuhteiden sanelemia ratkaisuja. Kenenkään äitiyttä ei tue toisen tuomarointi. Vanhempana myös opitaan ja kasvetaan koko ajan.
Näkymättömät arvokkaat
Äitienpäivän kanssa samalla viikolla vietetään myös Simpukka ry:n Simpukkaviikkoa, jolloin sanoitetaan ja tuodaan näkyväksi tahatonta lapsettomuutta. Tänä vuonna teemana on ”näkymätön suru”.
Äitienpäivä ei ole samanlainen kaikille. Ne, joiden lapset ovat sylissä, kenties askarrelleet kortteja, laulaneet lauluja, voivat yhteiskunnan silmissä vapaasti viettää tuota päivää ja vaikkapa somessa julkaista ihania tunnelmakuvia. On kuitenkin paljon äitejä ja muita, jotka toivoisivat sydämestään saavansa viettää tätä päivää lapsi sylissään. Kohtuaikana menetetyt vauvat ovat hekin rakkaita lapsia, heilläkin on vanhempi tai vanhemmat, äiti.
Unelmana äitiys ja vanhemmuus
Suomessa on vuosien ajan tietään vanhemmuuteen raivanneita adoptiojonoissa olevia perheitä, sijaissynnytyksen mahdollisuutta selvitteleviä, lapsettomuushoitoihin rahaa säästäneitä tai yhteiskunnan lupaa vanhemmaksi tuloon odottavia ihmisiä. Sateenkaariperheitä, joiden ei ole välttämättä helppo saada lasta. Yksinäisiä, jotka unelmoivat vanhemmuudesta.
Heille jokainen äitienpäivä voi olla kipeä muistutus siitä, mitä syli kipeästi kaipaa. On myös muita lapselle tärkeitä aikuisia, joille ei ole omaa merkkipäivää, mutta jotka kokevat sisimmässään tämän toukokuisen sunnuntain omakseen.
Päivä äidinmielisille
Minun ei-niin-mustavalkoisessa maailmankuvassani äitienpäivä on aivan kaikille, jotka kokevat päivän omakseen. Se on jokaiselle äiti-ihmiselle ja äidinmieliselle, myös vanhemmuudesta vielä haaveileville. Se on päivä erilaisille ihmisille, erilaisille kokemuksille, tarinoille ja maailmoille.
Jos jotain vielä enemmän toivoisin vanhemmuuteen, olisi se vertaisten keskinäistä lempeyttä, suvaitsevuutta ja erilaisten polkujen kunnioitusta.
Lue myös:
