Viimeksi päivitetty 3.4.2024
KUTEN ehkä aiemmin jossain tekstissä mainitsin, raskauden alussa havaittiin ”jotain”, jonka kätilö ilmoitti meille näin ”tämä ei näytä hyvältä, olen pahoillani”.
Sitä lausetta seurasi pitkä ja hidas epävarmuus, tuska, pelko ja ahdistus. Ei edes haluttu puhua raskaudesta kenellekään pitkiin aikoihin.
Mutta niin vaan kävi, että kaikista tutkimuksista ja seurannasta saatiin puhtaat paperit piinallisten viikkojen jälkeen. Ja siinä vaiheessa luotettiin siihen, että kolmonen olisi näiden tietojen mukaan kaikin puolin terve ja kaikki olisi kunnossa.
Noh, tämä pelko kuitenkin heräsi viime viikkoina tai jopa ihan viimeisinä päivinä ennen synnytystä uudelleen pinnalle, että entä jos kaikki ei olekaan hyvin…
Meille kuitenkin todettiin jossain vaiheessa myös että ”ihminen nämä mittaukset tekee ja aina voi tulla virheitä” ja ”aina voi olla jotain, mitä emme saa selville ennen kuin vauva on syntynyt”.
Näitä lauseita siinä sitten toistelin ja vielä sairaalaan lähtiessäkin mainitsin miehelle peloistani, jotka nostivat taas päätään.
SYNNYTYSTAPANAHAN meillä toimi jälleen kerran elektiivinen sektio eli ennalta sovittu keisarileikkaus. Käytännössä kuvio oli tuttu, mutta silti joka kerta kokemus on ollut erilainen.
Tällä kertaa olo oli jotenkin kevyt ja luottavainen, samalla taas hieman epäuskoinen. Näinkö nopeasti aika oikeasti kuluu?! Vasta sain tietää olevani raskaana ja nyt hän jo syntyy.
Hymyilin koko operaation ajan, sillä odotin niin kovasti tapaavani kolmosen. Muistissani oli vielä kakkosen syntymän jäljiltä, että mitä milloinkin tapahtuu, missä järjestyksessä asiat menee ja kuinka kauan loppujen lopuksi kaikkeen siihen valmisteluun ja itse leikkaukseen menee aikaa. Tällä kertaa en pelännyt tai panikoinut että mikä nyt kestää.
ALKUUN aikaa kuluu paljon erilaisten valmistelujen parissa ja leikkaussalihenkilökuntaa käy esittäytymässä vuorotellen jopa niin tiuhaan, että muistat loppujen lopuksi ehkä 1-2 nimen ja roolin salissa, vaikka ihmisiä siellä on varmaan tusinan verran! Ja jokaisella oma tärkeä roolinsa.
Salin kirkkaat valot saattavat häikäistä ja ahdistaa, tai kuten itse koin nyt, valot ovat merkki siitä että nyt tapahtuu, nyt on se h-hetki lähellä.
Erilaisia laitteita kytketään äidin kehoon, ja vatsan aluetta mm. pestään ja valmistellaan leikkaukseen.
Oma rehellinen inhokkini valmisteluista on spinaalipuudutuksen laitto. Ja ei, en halua pelotella, mutta sen laitto on vähintäänkin epämiellyttävää.
Omasta kokemuksestani voin kuitenkin sen verran sanoa, että aina olen luottavaisin mielin ollut sen suhteen että siinä hetkessä jos jossain olen hyvässä tarkkailussa ja ammattilaisten käsien alla, jos jotain meinaisikin mennä pieleen…
VOISIN kutsua tätä kolmatta kertaa jopa eheyttäväksi kokemukseksi, sillä ykkösen kohdalla kaikki kävi niin äkkiä, enkä osannut odottaa mitään.
Kakkosen kohdalla taas jännitti ja paljon, leikkaussalissa ahdisti ja pieni pakokauhu meinasi iskeä jo alkuvalmistelujen aikana. Kolmosen kohdalla taas kaikki meni kuin oppikirjan mukaan.
Ja se hetki, kun tiedät että näet lapsesi ihan kohta ensimmäistä kertaa, se vaan on jotenkin maagista. Ja sillä hetkellä kun hän syntyi, tiesin että kaikki on hyvin.
Kotiutuminen on tuntunut todella luonnolliselta ja sujunut helposti. Ihan kuin meidän perheeseen olisi aina kuulunut kolme lasta.
Hormonit eivät ole sekoittaneet päätäni muuten kuin hyvällä tavalla, eikä palautumisen osalta ole tullut takapakkia. Kaikki tuntuu jotenkin tutulta ja turvalliselta.
ISOMMAT sisarukset ovat odottaneet innolla kolmosen tapaamista ja ovat haljeta onnesta.
Toki huomaan välillä sen läheisyyden kaipuun. Kun on itse toipilaana ja vastasyntynyt vaatii kaiken huomion, vie se luonnollisestikin osan äidin ja isompien sisarusten välisestä ajasta.
Kun kakkonen syntyi, aiheutti se isomman tunnemyrskyn ja riittämättömyyden tunteen kuin nyt. Ykkönen oli kuitenkin niin pitkään vain ainoa lapsemme.
Tällä kertaa olen kuitenkin luottavainen sen suhteen, että kahdenkeskeistä aikaa meillä kyllä tulee vielä olemaan ihan jokaisen kanssa.
EN KUITENKAAN haluaisi missata hetkeäkään, joten huomioin myös molemmat isommat lapset jokaisessa mahdollisessa välissä.
Silitän, halaan, pussaan. Muistan sanoa että rakastan. Keskustelen ja ennen kaikkea kuuntelen.
Se on ollut myös ilo huomata, että vaikka vauva olisi sylissä, voi luoda luottamusta ja turvaa myös muihin samassa tilassa oleviin ihan vain olemalla läsnä.
Nyt sukellan takaisin vauvakuplaan. Mieli on tyyni ja sydän täynnä, toistaiseksi ainakin. Mutta kuka sen kertoo milloin lapsiluku on oikeasti täynnä…?
