Viimeksi päivitetty 13.2.2024
MUN piti saada ensimmäinen ja ainoa lapsi vasta 35-vuotiaana. En oikeastaan edes muista mistä haaveilin tai mitä ajattelin tekeväni elämässäni siihen asti.
En ollut erityisen työorientoitunut, enkä tiennyt mitä alkaisin tekemään seuraavaksi tai ylipäätään tulevaisuudessa. Tykkäsin tehdä keikkatöitä ympäri Suomea, matkustella ja pitää hauskaa ystävien kanssa. Pian täytän 35 vuotta (vaikka ei uskoisi!) ja pian täällä on myös kolmas lapseni.
Miten tässä näin sitten kävi?! En oikeastaan tiedä itsekään. En ollut juurikaan ollut pienten lasten kanssa tekemisissä aiemmin, paitsi toki veljenpoikani, joka syntyi muutamaa vuotta aiemmin kuin esikoiseni. En tiennyt sitä silloin, mutta tiedän nyt että rakastan lapsia.
RAKASTAN omia lapsiani yli kaiken, ja kuten esikoiseni muistaa aina myös todeta monenkin asian lomassa että ”Lapset ovat tärkeimpiä.”, sillä niin monta kertaa hän on kuullut tuon lauseen suustani.
Olen juuri se kliseinen leijonaemo, joka huolehtii omista ja muiden lapsista tarpeen vaatiessa. Suojelen ja puolustan kaikelta pahalta, ja haluan että jokainen lapsi tuntee olonsa hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on.
Luulen kuitenkin että meidän perheen kohdalla tuo kolme saattaa olla kyllä se maaginen luku, jonka yli ei mennä ja seuraavaksi hankintalistalla onkin sitten koira.
KOIRASTA hyvänä aasinsiltana, että koirahan on ollut haaveenani aina, siis AINA. Ajattelin vaan nuorempana, että koira sitoo liikaa (ja ”hankin” sitten lapsen, hah!).
Sitten halusinkin keskittyä lapseeni ja työhöni, ja aina tuntui huonolta hetkeltä hankkia koira. Mutta viime kesänä koiran hankinta oli lähempänä kuin koskaan, kun kävimme oikein kennelissä katsomassa ja valitsemassa pentua.
Ehdin pari päivää arpomaan, että mitä koiran suhteen nyt tehdään kun tulikin yllättäen olo, että tämä ei ole hyvä ajatus nyt, tämä ei ole oikea hetki… Ja pari viikkoa myöhemmin plussasin, taas, kolmannen kerran. Kyllä naisen keho vaan tietää, kun se on raskaana.
MUTTA tosiaan, miten tähän tilanteeseen nyt sitten päädyttiin?! Haaveilin, tai no oikeastaan olin vain päättänyt että minulla on aikuisena (35-vuotiaana) sitten yksi lapsi ja siinä se. En haaveillut useammasta lapsesta, saati mistään punaisesta tuvasta, kasvimaasta ja autosta (ja nyt ne kaikki on totta!)
Esikoiseni täyttää tänä vuonna jo 9 vuotta. Muistan silti edelleen kirkkaasti ne ensimmäiset hetket kun raskaus selvisi minulle. Muistan koko raskausajan, synnytyksen ja tottakai lukuisia hetkiä vuosien varrelta.
Hän oli pitkään silmäteräni, suurin rakkauteni, kultakimpaleeni ja en edes kaivannut lisää lapsia hänen rinnalleen. Elämä yhden lapsen kanssa on kuitenkin aika vaivatonta, verrattuna nyt tähän tämänhetkiseen tai saati sitten tulevaan.
KUITENKIN jossain vaiheessa sitä alkaa miettimään, että olisikohan se sisarus sittenkin kiva juttu… siis sille lapselle. Että jos sitä olisikin hieman epäitsekkäämpi, jos sitä sittenkin selviäisi vielä yhdestä vauvavuodesta. Ja siitähän selvittiin.
Miten sitten yhdestä tuleekin yhtäkkiä kolme?! Jos alun perin on ajateltu että yksi riittää, no ei kun kaksi olisi kiva… jos sittenkin vielä kolmas?
Uskon että kaikella on tarkoitus, ja just tällä tyypillä on tarkoitus syntyä meidän perheeseen. Häntä oli ehkä vähän salaa toivottu, mietitty, haaveiltu, mutta ajatuksesta myös jo vähän luovuttu.
Mutta sitten kun siinä tikussa on ne kaksi viivaa tai plussa tai lukee ihan selkosuomeksi että RASKAANA, niin onhan se uskottava. Ja onhan se hämmentävää, aina, ihan joka kerta.
KOLMAS lapsi tuo varmasti omat haasteensa. Jokainen lapsi tuo varmasti omat haasteensa ja myös omat ilonsa ja onnen hetkensä. Mutta kolme ei ole sama kuin kaksi. Kaksi ei ole sama kuin yksi.
Mun mielestä se ei ole niin että ”kaksi menee siinä missä yksikin”, koska se ei vaan ole totta. Tottakai on hetkiä, jolloin ne kaksi leikkivät yhdessä ja vanhemman aikaa vapautuu johonkin muuhun, esim. kotitöihin, mutta kaikki lasten asiat tehdään kahdesti (tai kerrottuna sillä lukumäärällä montako lasta nyt sattuu olemaan).
Mitä pienempi lasten ikäero on niin sitä useammin samat asiat toistuu. Meillä on ollut tosi kiva kun on ollut useamman vuoden ikäero ykkösen ja kakkosen välillä.
YKKÖSELLÄ on toki omat juttunsa, kaverit ja harrastukset, mutta kyllä he kakkosen kanssa paljon touhuavat yhdessä ja kakkonen kirittää perässä sen minkä kerkiää.
Ykkönen on jo hyvin omatoiminen, ollut kakkosen syntymästä asti, tai siis jopa sitä ennen, että hän osaa kyllä pukea ja siivota ja tehdä aamupalansa ja pestä hampaat yms.
Mutta silloin kun pitää lähteä johonkin koko perheenä tai vaikka ihan vain lasten kanssa, on siinä aina oma säätönsä.
Milloin on sukka hukassa, tai just joku muu tietty vaate, missä kauluri/pipo/toinen hanska, isosta kasasta pehmoleluja just se suosikki, jonka olisi halunnut ottaa mukaan, on hävinnyt! Onkin jano tai vessahätä, kun pitäisi olla jo ovesta pihalla ja kakkosella tietenkin vaippa yllättäen täynnä tavaraa jne.
Ja lopulta äiti ja isikin on hukannut lompakon ja avaimet vaikka ne oli just tässä. Kuulostaa varmaan ihan tutulta monellekin lapsiperhearjessa elävälle. Niin että jos nyt jo hulabaloota riittää, niin entäs sitten kun kolmonenkin on täällä?!
TOISAALTA hauska, että kirjoitan tätä ja spekuloin että mitäs sitten kun kolmonen on täällä ja miten hän nyt yhtäkkiä tuleekin meidän elämään, miten tähän kaikkeen on päädytty ja ei tässä näin pitänyt käydä… Kun pohjimmiltani tiedän että kaikella on tarkoitus ja kaikki tulee menemään hyvin.
Ehkä elämästäni on kuitenkin puuttunut joku sisältö ennen lapsia, ja olen sen pikku hiljaa tässä sisäistänyt, että lapsethan on se koko elämän suola. Lapset tuo elämään kaikki värit (ja äänet) mutta niistä minä elän.
JOSKUS vielä meidänkin koti on tyhjä lasten äänistä, leluista ja vaatemytyistä. Joskus vielä tulee se päivä kun pienet ihmiset naapurista ei juokse ovella vähän väliä ja kikatus kerroksesta toiseen ei kuulu enää.
Joskus vielä tulee se päivä kun kukaan ei hiippaile karkkilaatikolle tai yöllä viereen. Joskus vielä on se päivä kun ei tarvitse varoa mihin astuu, onko se Lego vai pikkuauto, ja sohvalla on tilaa ihan liikaakin.
Sekin aika tulee aivan liian pian ja siihen asti aion kaikesta huolimatta nauttia tästä seikkailusta, ensin yhden, sitten kahden ja aivan pian kolmen rakkaan lapseni kanssa.
