Viimeksi päivitetty 22.3.2024
OLEN niin kiitollinen tuosta miehestä, joka on vierelläni ja joka on lasteni isä. Miehestä joka tekee mitä tahansa perheensä eteen. En olisi oikeasti voinut kuvitellakaan parempaa ja läsnäolevampaa isää lapsilleni.
Mietin usein mistä tuo kumpuaa, että kaiken muun lisäksi hän jaksaa vielä juosta/pelata/pelleillä lasten kanssa päivästä toiseen, ja välillä tuntikausia putkeen.
Hän huomioi myös minut, kantaa todellakin kortensa kekoon yhteisten asioiden hyväksi ja huolehtii ystävyyssuhteistaan. Arvostan ja kiitän, mutta ihan liian harvoin.
Eilen onnittelin häntä meidän ensitapaamisesta, ja siitä mihin se on johtanut. Eipä olisi kumpikaan silloin arvannut, että mitä on vielä luvassa. Meillä on jo aika pitkä yhteinen taival takana, ja toivottavasti vielä pitempi tulevaisuus edessä.
TOISINAAN ajattelen että meillä on parisuhteessa kaikki hyvin… Ajattelen että ollaan saatu ihan kivasti myös parisuhdeaikaa, vaikka onkin pieniä lapsia. Meillä ei todellakaan ole mitenkään laajat tukiverkostot, eikä lastenhoitoavun saaminen aina ole helppoa.
Ollaan silti päästy jonkin verran reissaamaan ja erilaisiin tapahtumiin vuosien saatossa (keikat, ravintolaillalliset, häät, ystävien synttärit ja muut juhlat) myös yhdessä, ilman lapsia.
Sitten toisinaan kun juhlat on juhlittu ja yhteistä aikaa vietetty, koittaa paluu arkeen ja melkein unohdan että miten arvokasta tuo kahdenkeskeinen aika oikeasti onkaan. Arjessa ollaan vaan me, kaksi aikuista, kaksi vanhempaa, jakamassa arkisia tehtäviä keskenään.
En haluaisi unohtaa, mutta en myöskään olettaa. En halua pitää ketään itsestäänselvyytenä tai että mut unohdetaan. En tarvitse yllätyksiä tai isoa panostusta yhteisen ajan eteen, mutta haluan välillä pysähtyä sen toisen kanssa, ja luottaa siihen että kaikki on edelleen hyvin.
KOLMONEN on vielä mahassa ja tässä ehtii miettiä, että mites se yhteinen aika sitten kolmosen syntymän jälkeen.
Mistä jatkossa oikeasti saadaan apuja jos esim. halutaan lähteä yhdessä johonkin pariskuntana. Pitääkö jokainen lapsi ripotella eri puolelle kaupunkia yökylään, jos joskus halutaan yhdessä tehdä jotain.
Parisuhdeajan ei tarvitse olla mitään suurta. Ainakaan just nyt. Sen ei tarvitse sisältää kalliita ja hienoja asioita, ilotulituksia ja fanfaareja. Sen hetken ei tarvitse olla pitkä, eikä aina edes kestää yön yli.
Ihmiset toki arvostavat erilaisia asioita, mutta olisiko tärkeintä kuitenkin vaan pysähtyä yhdessä sen kumppanin kanssa, puhua, kuunnella ja ehkä oppia tuntemaan lisää? Ollaanko me koskaan valmiita, pysytäänkö me vuodesta toiseen samanlaisina?
RUUHKAVUOSIEN keskellä siitä perheen toisesta aikuisesta tulee usein, valitettavasti, itsestäänselvyys. Aamulla herätään ja lähdetään töihin, tullaan töistä ja läpystä vaihto kuka käy kaupassa ja hoitaa lasten kuskaukset harrastuksiin/kavereille yms.
Välissä syötetään lapset, jopa useamman kerran päivässä, siivotaan ja leikitään lasten kanssa. Hoidetaan muut juoksevat asiat ja ehkä jostain löytyy hetki omille harrastuksille. Katsellaan vähän puhelinta välissä ja päivän päätteeksi nukutetaan lapset.
Iltaisin olisi hetki aikaa katsella jotain vaikka telkkarista (vai olisiko parempi katsella vain toisiaan?) Tätä sitten jatketaan päivästä päivään, viikosta viikkoon ja vuodesta toiseen…
Usein seurataan vierestä ja ihmetellään lasten nopeaakin nopeampaa jatkuvaa kehitystä, mutta pysähdytäänkö koskaan miettimään mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua myös parisuhteelle tässä vuosien saatossa?
TOTTAKAI lapset kehittyvät nopeammin kuin aikuiset, syystäkin, mutta kuka se ihminen on sun vierellä?
Huomaatko, se toinen aikuinen siinä vieressä, hän on muuttunut myös ajan saatossa. Ei välttämättä radikaalisti tai niin, että asiaa juurikaan edes ajattelisi, mutta pitäisikö kuitenkin pysähtyä hetkeksi?
Tunnistan itsessäni isojakin muutoksia lasten syntymien jälkeen. Olen kasvanut ja muuttunut ihan kirjaimellisesti lasten myötä, mutta myös monet muut seikat ovat muovanneet minua matkan varrella.
Olen pehmentynyt ja avannut sydämeni. Puhun ajatuksia ja kokemuksia auki, myös lapsilleni. Annan tilaa ja yritän ymmärtää paremmin kuin koskaan ennen.
Olen opetellut asettamaan rajoja itselleni, ja tunnistanut uusia puolia itsessäni. On tullut uusia mielenkiinnon kohteita, uusia työkuvioita, uuden opettelua omien intressien pohjalta.
Olen kuunnellut ja katsellut lasteni touhuja, oppinut uutta myös heiltä. Elämääni on tullut uusia ystäviä ja olen muuttunut aikataulutuksen ja kaikenlaisen organisoinnin mestariksi.
Mutta olenko muistanut kysyä kumppaniltani, että mikä häntä kiinnostaa, mitä hän on oppinut, miten hän on muuttunut? Mitä hänelle kuuluu nyt?
EIHÄN sitä yhteistä aikaa ole samanlailla juuri nyt kuin ennen, mutta toisaalta ihan ymmärrettävää.
Vaikka ajatukset myllertävät mielessäni ja tiedostan parisuhteellekin tarvittavan ajan, en stressaa siitä. Olen oppinut ottamaan rennommin, ja luotan siihen että aikaa kyllä järjestyy jos tarve vaatii.
Eilen illalla keskusteltiin pitkät tovit niitä näitä, ja oli jotenkin tosi ihanaa kun mieheni totesi lopuksi lapsiin liittyen kutakuinkin näin:
”Eihän elämässä olisi mitään järkeä, jos ei olisi lapsia. Kyllä me vielä joskus päästään yhdessä johonkin, mutta pääasia että meillä on nyt noi. Toivottavasti ne tulee myös kylään silloin, kun ovat aikuisia.”
Ja siinä hetkessä taas tiesin, että kyllä meillä on kaikki ihan hyvin, juuri nyt ja tässä.
