Viimeksi päivitetty 25.7.2018
Emme käy järin usein ulkona syömässä, mutta kun käymme, mukana on yleensä koko perhe. Nämä tilanteet eivät tietenkään ole aivan stressittömiä, sillä neljä lasta – joista yksi on vallaton kaksivuotias ja toinen pian taaperoituva vauva – pitävät huolen siitä, että ainakin jonkinlainen kaaos on taattu. Milloin kaatuu maitolasi toisensa perään, milloinen tulinen taapero viskaa lautaseltaan ilman halki jotain, mikä ei häntä miellytä.
Koskaan en ole silti miettinyt, voimmeko akuutin kaaosuhan takia mennä ravintolaan. Emme valitse ruokailupaikkojamme sen mukaan, sovimmeko me sinne, vaan sillä perusteella, sopiiko ravintola meille. Jos toivon, että ravintolassa olisi leikkipaikka, en tee sitä kanssaruokailijoiden vuoksi, vaan siksi, että se on lapsille armollisempaa – ja antaa meille aikuisille tilaisuuden syödä annoksemme loppuun rauhassa sen sijaan, että keskittyisimme pitämään oman ruokailunsa päättäneen jälkikasvumme aloillaan.
Tämä ei tarkoita, ettenkö välittäisi siitä, miten lapsemme käyttäytyvät ravintolassa. Välitän kyllä, mutta en stressaa liikaa siitä, aiheutammeko ehkä häiriötä kanssaruokailijoille. Ravintolassa syöminen on oiva opetustilanne, ja pyrin toki siihen, että lastemme käytös olisi tilanteeseen sopivaa. Mutta en vajoa maan alle häpeästä, jos joudun jahtaamaan karkailevaa taaperoa ravintolan toiselle laidalle tai keräämään lattialta vauvan sinne viskomia ruuan palasia.
Paheksuvat katseet
Olen kuullut monenlaisia mielipiteitä lapsiperheiden ravintolakäynneistä. Ilahduttavan moni toivottaa lapset tervetulleiksi ravintolaan kuin ravintolaan, mutta osan mielestä perheiden pitäisi käydä vain tietynlaisissa ravintoloissa ja vain tiettyyn kellonaikaan. Rosso on kuulemma sallittu kohde ja ehkä joku fiinimpikin ravintola, kunhan lapsiperhe ymmärtää poistua paikalta ennen iltaseitsemää. Täytyyhän aikuisten ihmisten saada nauttia illallisensa rauhassa, kun ovat siitä maksaneetkin.
Mutta kyllä mekin ruuastamme maksamme – ilmaisia lounaita saati päivällisiä kun ei ole, ei ainakaan kuusihenkiselle perheelle. Meistäkin on joskus kiva syödä jonkun muun laittamaa ruokaa, vaikka syömistilanne ei sitten kovin rauhallinen olisikaan. Mikä ei ole niin kivaa, on se vieruspöydästä luotu paheksuva katse tai silmien pyörittely, kun lapsemme unohtavat, että pidättyväiseen suomalaiseen käytökseen ei kuulu innosta hihkuminen annosten saapuessa pöytään.
Sitten on myös heitä, jotka maiskauttavat suutaan nyrpeästi, kun lapset ruokaa odottaessaan tai syötyään kirmaavat ravintolan leikkinurkkaukseen. Tai kun vanhempi – joka haluaisi syödä ruokansa lämpimänä edes tämän yhden kerran – kaivaa tabletista Pikkukakkosen esille, kun lapsi on päättänyt oman ruokailunsa. On se nyt kumma, kun lapsi ei voi istua pöydässä ilman viihdykkeitä! Lapsista ei siis saisi lähteä ääntä, mutta toisaalta heitä ei tulisi myöskään viihdyttää leikkipaikoin tai tabletein.
Kurittomat kakarat?
Tästä kirjoitti muutama vuosi sitten myös Sanna Ukkola tekstissään Kurittomat kakarat. Hän suorastaan ihannoi italialaislasten ravintolakäyttäytymistä: ”Viereisessä pöydässä istuu arviolta viisivuotias pikkupoika. Hän istuu hiljaa, ei kiemurtele, ei itke eikä kitise. Vanhemmat keskustelevat keskenään ja tuttaviensa kanssa, poika kommentoi jotain välillä väliin. Kuin pikkuruinen aikuinen.”
Ukkolan viimeinen lause on varsin kuvaava. Lapsen pitäisi siis käyttäytyä pienen aikuisen tavoin. Muuten hän on kuriton kakara. Mutta tiedättekö mikä tässä on ongelmallista? No se, että lapsi nimenomaan ei ole pikkuruinen aikuinen. Eikä hänen tarvitsekaan olla. Lapsi on keskenkasvuinen ihminen, jonka kärsivällisyys ja keskittymiskyky eivät ole aikuisen tasolla. Lapsi on usein impulssiherkkä ja eloisa pakkaus, jolle pitkä paikallaan istuminen ja hiljaa oleminen on monesti täysin epäluonteenomaista.
Luonnollinen kaaos
Etelä-Euroopan maissa lasten ruumiillinen kurittaminen on hyväksytympää kuin meillä. Ukkolan kirjoitusta lukiessani mieleeni juolahtikin, kuinka paljon tukistukset ja läimäytykset selittävät lasten aikuismaista käytöstä ravintolassa.
En tietenkään väitä, että jokainen ravintolassa rauhallisesti käyttäytyvä lapsi olisi ruumillisen kurituksen uhri. Mutta en lähtisi Ukkolan tavoin myöskään syyllistämään suomalaisvanhempia lasten levottomammasta ravintolakäyttäytymisestä. Neljän vilkkaan lapsen vanhempana pidän pientä kaaosta luonnollisempana kuin sitä, että viisivuotias lapsi muistuttaa pikkuruista aikuista.
Harvinainen kokemus villitsee
Toki maakohtaiset erot (jos sellaisia nyt oikeasti on) lasten ravintolakäyttäytymisessä voivat selittyä myös sillä, että Etelä-Euroopassa ulkona syöminen koko perheen kesken on paljon yleisempää kuin meillä. Arkinen, ehkä jokapäiväinenkin asia ei todennäköisesti villitse lapsia samalla tavalla kuin harvinaisempi kokemus.
Ravintolaruokailun kustannukset ovat varmasti yksi syy siihen, miksi Suomessa lapsiperheet eivät suuntaa yhtenään ulos syömään, mutta äänekkäät näkemykset lasten aikaansaamasta häiröstä tuskin ainakaan rohkaisevat vanhempia viemään jälkikasvuaan ulos syömään.
Käytännön oppi, paras oppi
Mutta mistä lapsen oppivat, miten ravintolassa käyttäydytään, jos heitä ei vie ravintolaan? Aivan oikein: eivät mistään. Toki heille voi selittää ja vääntää rautalangasta, mutta harvemmin oppi menee kuulopuheena yhtä hyvin perille kuin käytännön kokemuksen kautta.
Ja mitä tulee meteliin, kokemukseni mukaan äänekkäimpiä ruokailijoita eivät suinkaan ole lapset, vaan (yleensä keski-ikäiset) hieman tai hieman enemmän humaltuneet seurueet. Ovatkohan he niitä, joita ei viety lapsina ravintolaan oppimaan, miten siellä käyttäydytään?
Millaisia ajatuksia aihe herättää sinussa? Osallistu keskusteluun foorumilla: Lasten kanssa ravintolassa
