Viimeksi päivitetty 27.11.2018
Perjantai-ilta. Makaan keskellä sänkyä tyynykasan tukemana ja mietin, koska ystäväni saapuu. Olen mahdollisesti jumissa. Nouseminen on haastavaa ilman tukea ja päiväpeitto on kaiken lisäksi liukasta kangasta.
Vatsanahkani kohoilee, kun vauva A päättää kokeilla potkujensa lujuutta. C ilmeisesti tunkee peppuaan kyljestäni läpi. Oloni on tukalahko.
Mieleen tulvahtaa opiskeluaikojen perjantait samaisen ystävän kanssa. Lilaa luomiin, kyykkyviini pitkäripaisesta ja jortsuamista aamuun saakka. Rullakebab kainalossa nukkumaan ja aamulla herättiin tukka pystyssä, kieli kitalaessa.
Ovikellon rimputus riuhtaisee minut tähän hetkeen.
Ähisten ja puhisten taaperran ovelle. Samalla mietin, mitä sipsiä tänään söisi leffaa katsellessa. Voisi repäistä ja ottaa sitruunaa Pepsin kanssa.
Väkee on ku pipaa
”Moro!”, ystäväni karjaisee syli täynnä tavaraa ja vanavedessä astelee kälyni. Yksissä tuumin he kantavat tavaraa keittiöön ja olohuoneeseen. Ovikello soi toisen, kolmannen ja neljännen kerran. En jaksa enää laskea. Auon ovea kysymysmerkkinä, koiran haukkuessa jaloissa.
Yhtäkkiä kotimme on täynnä iloisia kasvoja, minulle tärkeitä ihmisiä ja he kaikki hääräävät keittiössä. Hämmennys valtaa minut ja tyydyn repimään turhia pistokkeita pois seinästä. Viikkaan neljä päivää kuivumassa olleet pyykit pyykkitelineeltä. Varmistan jokaisen sukan ja pikkuhousun kohdalla, että ne aivan varmasti ovat kuivia.
”Onneksi tuli eilen imuroitua ja vessat pestyä”, mietin huojentuneena. Varpaillani koitan järjestellä kenkiäni riviin.
”Tää on sun vauvasuihkus, mee ny pois jaloista johki”, yksi ystävistäni toteaa ja ohjaa minut sohvalle. Tuijottelen onnellisena ympärilleni ja kihertelen, että kaikki nämä ihmiset ovat täällä minun vuokseni.
Ja meillä kaikilla oli niin mu-ka-vaa
Luvassa on syömistä, tietokilpailu sekä vauvojen painojen, pituuksien ja nimien arvailua. Rentoa yhdessäoloa, naurua ja iloa. Ei yhtäkään vaivaantunutta tai hiljaista hetkeä. Tuntuu kuin aika pysähtyisi ja kaikki olisi nyt ja tässä. Tähän mielentilaan haluan jäädä.
Ihastelen lahjoja ja onneni vain kasvaa; nämä ihmiset tuntevat minut! He tietävät, että arvostan käytännöllisiä asioita; vaippoja, tutteja, tuttipulloja, harsoja ja muita tuiki tärkeitä asioita hyppii lahjakasseista eteeni.
Pikkuhiljaa juhlat ovat ohi ja vieraat yksi toisensa perään poistuvat.
Aamulla herään tukka pystyssä, silmäluomet turvonneina ja kieli kitalaessa. Päässä moukariseppä takoo kalloa, mutta onnen tunne on pysynyt vakiona.
Saman yön aikana olen päästänyt irti peloistani. Ymmärrän, että me selviämme kolmen vauvan kanssa, eilinen todisti sen. Se sama tukijoukko tulee pitämään meidät pystyssä ja tarjoamaan pyyteetöntä apuaan, ihan pyytämättäkin.
Ja ne nimiarvaukset. Muutamasta lapusta löytyi oikeat päättämämme etunimet…
Lue kaikki blogikirjoitukset: https://www.vau.fi/blogit/kaikkea-kolme
Seuraa instagramissa: @kaikkeakolme