Viimeksi päivitetty 10.12.2018
Kun tein ensimmäisen positiivisen raskaustestin, olin hämmästynyt. Niinpä tein niitä kaksi lisää ja pyysin miehen tuomaan kaupasta vielä pari työmatkallaan. Sama positiivinen tulos piirtyi testeihin vielä seuraavanakin päivänä.
Soitin lapsettomuuspolille enkä oikein tiennyt, mitä sanoa. Tähän mennessä olin soittanut polille joka kerta kuukautisten alettua. Nyt takeltelin puhelimeen: ”Mää oon vissiin varmaan raskaana.” Seuraavaksi soitto neuvolaan ja saman asian raportointi.
Mitä sisälläni tapahtuu?
Pakkasin reppuni ja lähdin kävellen kirjastoon. Kirjastossa etsin hyllypaikan 59, keräsin sylin täyteen raskaudesta kertovia kirjoja ja linnoittauduin kirjaston sohvalle. Halusin tietää, mitä sisälläni tapahtuu ja halusin kerätä sen tiedon itsenäisesti.
Yhden kirjan lainasin kotiin ja sitä ihmettelimme ensimmäiset viikot puolisoni kanssa. Luimme tarkkaan raskausoireista ja ihmettelimme, miksi ne minulla olivat niin vahvoja; ei niin aikaisilla viikoilla kirjan mukaan olisi pitänyt olla niin väsynyt ja huonovointinen. Tulimme siihen lopputulokseen, että voimakkaat helteet olivat vaan kaiken takana. Jatkoin nukkumista, söin viiliä ja kirsikkatomaatteja sekä kävin oksentamassa – siinä oli minun kesäni sisältö.
Epävarmuus satuttaa
Olimme shokissa sinä elokuisena päivänä, kun kävelimme ensimmäisestä ultrasta ulos. En saanut mielestäni pois lääkäriä, joka pahoitteli tilannetta. Toinen lääkäri ei osannut sanoa mitään. He näyttivät huolestuneilta ja tyytymättömiltä. Olin pettynyt itseeni, kun en kyseenalaistanut lääkäreitä. Otin vastaan ajan äitiyspolille, jonne olimme menossa lääkärin sanojen mukaan ”keskustelemaan jatkosta”.
Meni pitkään, ennen kuin meitä hoitavat lääkärit onnittelivat raskaudesta ja lopettivat keskenmenoriskistä puhumisen. Me olimme, ja olemme edelleen, aina yhtä haltioissamme nähdessämme kasvavat lapsemme ultrassa. Valittelin kovaa kylki- ja selkäkipua kymmenisen viikkoa sitten ennen ultrausta ja arvelin ääneen, että C on ottanut kotikolokseen oikean kylkikaareni alusen.
Lääkäri totesi nuivasti, että näin aikaisilla viikoilla yksikään sikiö ei voi olla niin ylhäällä. Maatessani pedillä, kylmä geeli mahallani, hän alkoi sanelemaan ja sanelu päättyi sanoihin: ”C oikean kylkikaaren alla…”
Kaksi viikkoa sitten toinen lääkäri nimitti raskauteni olevan alkuvaiheessa. Erään lääkärin puolestaan pelkäsin nukahtaneen pystyyn, kun ultrauksen aikana hän istui hievahtamatta tuolillaan kapula mahallani. Viiden hiljaisen minuutin jälkeen alkoi tilanne tuntua koomiselta. Kahdeksan minuutin jälkeen lääkäri avasi sanaisen arkkunsa ja kertoi meidän odottavan C:n heräämistä. Voin kertoa, että sitä saimmekin odotella.
Sydän vähän kallellaan
Tiedän, että minulla ja vauvoilla on kaikki hyvin. Osaan ultran aikana otettavat mittaukset ulkoa ja tiedän, miten mikäkin mitta otetaan.
Silti välillä pelottaa niin, että sydän meinaan tulla rinnasta ulos. Näen unia, joissa lääkärit puistelevat päätään ja toistelevat monotonisia sanojaan sikiöiden lukumäärästä ja selviytysmisprosenteista. Noina öinä herään henkeäni haukkoen ja samalla tunnen napakoita potkuja ympäri vatsaani. ”Me näytetään niille, me ei olla mitään turhia likkoja”, mietin kädet vatsallani tuijottaessani pimeyteen.
Nyt raskaus on siinä vaiheessa, että parin kuukauden päästä viimeistään vauvat ovat tässä maailmassa. Välillä on matalalentoista, välillä korkealentoista. Joskus nauretaan, joskus itketään.
Odotusoppailla tuli heitettyä vesilintua kolmosuudesta kuultuamme. Lääkäri totesi viime käynnillä, että mahassani on vauvaa yksösraskauteen verrattuna 35 raskausviikon edestä (olen nyt viikolla 26.). Ei ihme, että tahti on hidastunut.
Lue kaikki blogikirjoitukset: https://www.vau.fi/blogit/kaikkea-kolme
Seuraa instagramissa: @kaikkeakolme
