Viimeksi päivitetty 31.3.2018
Ajattelin monta vuotta, etten koskaan halua omia lapsia. Syynä olivat kenties omat huonot kokemukset lapsuudessa, ja niistä kumpuava halu säästää oma lapseni samalta kohtalolta. Ajattelin, että en pystyisi olemaan omia vanhempiani parempi.
Lisäksi luulin pitkään, etten perheeni ainoana lapsena ”osaisi olla” lapsen kanssa. Minulla ei ollut kokemusta sisaruksista, enkä tiennyt juuri mitään lapsista tai vauvoista, saati niiden hoitamisesta.
Oman lapsen kaipuu
Kului vuosia, ja ystävä toisensa jälkeen kertoi ilouutisen raskaudesta. Pääsin todistamaan vauva-arkea lähietäisyydeltä. Pääsin myös lapsenvahdiksi näille pienille ihmeille, ja huomasin, kuinka lapsille riittää pelkkä aito läsnäolo.
Tunnistin itsessäni myös jotain täysin uutta: Kaipuuta. Ymmärsin, kuinka kaipasin omaa pientä ihmettäni.
Ei kumppania, ei ydinperhettä
Lisähaasteena tarinassani oli kuitenkin se, että viereltäni puuttui (ja puuttuu yhä) kumppani, jonka kanssa perustaa perhe. Haaveet ydinperheestä sai siis heittää kerralla romukoppaan.
Syksyllä 2017, useamman vuoden harkittuani, uskaltauduin viimein ottamaan yhteyttä yksityiseen hedelmöitysklinikkaan. Olin kuullut aiemmin laista, jonka mukaan myös ns. itselliset naiset voisivat hankkia biologisen lapsen, sukusolujen lahjoittajan avustuksella.
Adoptio ei olisi tullut kohdallani kysymykseen, sillä yksinhuoltajille adoptiolapsia suodaan vain hyvin harvoin. Lisäksi toivoin nimenomaan biologista lasta.
Osaanko olla äiti yksin?
Päätös ei ollut kuitenkaan helppo. Vaati aikaa kerätä rohkeutta ryhtyä prosessiin yksin. Kysymykset pyörivät päässäni: Pystyisinkö? Osaisinko? Jaksaisinko? Lukemattomat ”mitä jos?” -kysymykset eivät antaneet rauhaa.
Tukenani toimivat läheisimmät ystäväni sekä myös ammattiauttajat, ja erityisen korvaamattomana vertaistukena toinen yksin lapsensa hankkinut äiti. Pitkän ja raskaan prosessin lopuksi sain klinikalta hyväksynnän ryhtyä hoitoihin.
Ensimmäinen hoitokerta
Aloitin hedelmöityshoidot ensimmäisellä inseminaatiolla tammikuussa 2018. Olin valmistautunut henkisesti useampaan hoitokertaan: En ole enää ihan parikymppinen, ja siksi todennäköisyys tulla raskaaksi kertaheitolla on pienempi.
Myös lääkäri klinikalla kehoitti valmistautumaan ainakin kahteen-kolmeen hoitokertaan ennen onnistumista.
Ihana yllätys: Se onnistui!
Helmikuun alussa aloin kuitenkin epäillä, että jotain aivan poikkeuksellista on meneillään kehossani. Rintoja kiristi, minua väsytti… tyypillisiä raskausoireita alkoi ilmaantua. Jännityksellä tein raskaustestin heti, kun se päivien puolesta oli mahdollista, ja sainkin nähdä hartaasti toivotun ilouutisen kahden viivan muodossa.
Ensimmäinen hoitokerta oli kantanut hedelmää, ja sisälläni kasvoi uuden elämän alku. Nyt kirjoitushetkellä viikkoja on kasassa 10+5. Olen niin onnellinen!
