"En ollut kertonut vanhemmilleni suunnitelmistani mitään etukäteen, ja ehkä juuri siksi tulevat isovanhemmat reagoivat uutiseen lähinnä järkytyksellä. Kahvipöytään laskeutui syvä hiljaisuus, jonka jälkeen ensimmäiset reaktiot olivat äitini suusta kuulunut "Jaa", isäni keskittyessä lähinnä kahvin ryystämiseen vieläkin syvemmän hiljaisuuden vallitessa."

Viimeksi päivitetty 16.4.2018

Läheisimmille ystävilleni kerroin suunnitelmistani hankkia lapsi yksin, hedelmöityshoidoilla, jo ennen prosessiin ryhtymistä. Ja ystävät ovat tukeneet minua heti alusta lähtien todella hienosti: Tapani hankkia lapsi ei herättänyt heissä suurempaa ihmetystä, eikä minun tarvinnut heille ratkaisuani juuri perustella.

 



 

Ratkaisuni saattoi kyllä herättää heissä hieman huolta omasta jaksamisestani, mutta reaktiot suunnitelmiini olivat lähinnä innostuneita. Onni  raskauden alettua jaettiin myöhemmin yhdessä iloisissa tunnelmissa.

Hedelmöitysklinikan tympeä asenne

Itselleni kovin pala oli hedelmöitysklinikan suhtautuminen itsellisiin naisiin: Prosessi on Suomessa (ainakin omasta mielestäni) raskas ja mutkikas. Hedelmöitysklinikoita sitoo toki velvollisuus selvittää, että lapsi syntyy turvallisiin olosuhteisiin, MUTTA: harvalta vahingossa raskaaksi tulleelta yh-äidiltä vaaditaan yhtä kattavaa selvitystä omista voimavaroista, psykologikäyntiä ja lausuntoa hoitavalta lääkäriltä masennustaustan vuoksi.

Koin joutuvani jatkuvasti todistelemaan olevani tarpeeksi hyvä äiti ammattilaisten silmissä. Läpi käytiin niin oma lapsuus, omat sairaudet, kuin tuleva tukiverkostokin. Oma haave ja halu lapsen hankkimisesta ja tarpeeksi paksu kukkaro ovat vain alkusysäyksiä prosessin aloituksessa.

Tulevat isovanhemmat – täysi kysymysmerkki

Vanhempieni, eli tulevien isovanhempien, suhtautuminen tulokkaaseen oli alusta alkaen itselleni täysi mysteeri.  Toivoin tietenkin vanhempieni olevan ikionnellisia tulevasta perheenlisäyksestä, heidän ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Toisaalta olin realisti ja pelkäsin (vanhempani tuntien) heidän nihkeää suhtautumistaan siihen, että hankkisin lapseni yksin.

Päätin kertoa vanhemmilleni vasta 12 raskausviikon jälkeen, käytyäni niskaturvotus-ultrassa. En ollut kertonut suunnitelmistani mitään etukäteen, ja ehkä juuri siksi tulevat isovanhemmat reagoivat uutiseen lähinnä järkytyksellä. Kahvipöytään laskeutui syvä hiljaisuus, jonka jälkeen ensimmäiset reaktiot olivat äitini suusta kuulunut ”Jaa”, isäni keskittyessä lähinnä kahvin ryystämiseen vieläkin syvemmän hiljaisuuden vallitessa.

Pettymys vanhempieni reaktioon oli tietenkin suuri, mutta tärkeintä on oma pohjaton onnellisuuteni ja rakkaus pieneen ihmisalkuun.

Kuka siellä?
Isätön lapsi -blogia kirjoittaa 32-vuotias, yksin raskaana oleva, kumppaniton nainen eteläisestä Suomesta. Blogissa käydään läpi odotusajan onnea, yksin raskaana olevan arkea ja ajatuksia siitä, miten yhteiskunta suhtautuu yksin lasta odottavaan. Uuden pienen ihmeen laskettu aika 16.10.18. Tervetuloa mukaan raskausmatkalle!

 

Lisää Isätön lapsi -blogikirjoituksia:

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

 

 

 

 

Mitä mieltä olet artikkelista?