Viimeksi päivitetty 24.9.2018
Vuosi sitten, lapsihaaveiden ollessa kovimmillaan, en ikinä olisi uskonut, että näkisin tämän päivän koittavan. Minusta oli tulossa äiti, vieläpä ihan lähiaikoina! Tie tähän ei ole ollut se yksinkertaisin ja helpoin, mutta taatusti omannäköiseni. Kaikki tuntemani pelko ja ahdistus pienen ihmisen puolesta on taatusti ollut sen arvoista. Kuten myös innostus ja odotus; ”Ihan pian hän on jo sylissäni pienenä tuhisevana nyyttinä!”.
Aika loppuu kesken!
Toisaalta, olen ehtinyt myös hermoilla puolipaniikissa, ehdinkö saamaan kaiken valmiiksi ennen tulokkaan saapumista. Aika alkaa käydä vähiin, ja vielä olisi monenmoista tekemistä; pinnasänky odottaa vaatehuoneen nurkassa kokoajaansa, kuin myös syöttötuoli sittereineen. Pinnasängyn patja on vielä käytössä, edellisen käyttäjänsä sängyssä. Makuuhuone näyttää lähinnä varaston ja lastenhuoneen sekoitukselta turvakaukaloineen ja hoitotasoineen.
Ja se ikuinen mysteeri; sairaalakassi. Neuvolassa ja synnytyssairaalan tutustumiskäynnillä kysellään kovasti, joko se on pakattu. No, eipä ole. Olen päässyt lähinnä siihen vaiheeseen, että olen sisäistänyt sellaista tarvittavan jossakin vaiheessa. Mitä siihen kuuluisi edes pakata?
En jaksa suorittaa
Olen niin monesti kuullut sanat ”nyt sinulla on kunnolla aikaa valmistautua vauvan tuloon”. Kunpa vain tietäisin, mistä sen ”ajan” löydän. Päivät tuntuvat soljuvan ohitse toinen toistaan nopeammin. Päiväni koostuvat lähinnä lepäilystä ja nukkumisesta. Vatsan kasvaessa hurjaa vauhtia pelkkä olemassaolo (tai kyljeltä toiselle kääntyminen sängyssä) voi tuntua raskaalta, kenkien jalkaan saaminen jo todelliselta haasteelta.
Kaiken tämän keskellä tunnen itseni toisinaan sangen riittämättömäksi ja vajavaiseksi. Omatuntoni soimaa minua tekemättömistä kotitöistä; tiskit odottavat tiskipöydällä koneeseen siirtämistä. Pyykit pesijäänsä. Kissat mouruavat malttamattomina päivällisensä perään. Nythän minulla on vain aikaa, siis miksi näin?
Onneksi vauva ei välitä
Väsymys. Kaiken alleen hukuttava väsymys on painanut kerta toisensa jälkeen sohvalle lepäämään, siirtää kotitöiden valmiiksi saamista ja vie aikaa ja energiaa lemmikkien hoidolta. Kunpa voisinkin olla itselleni armeliaampi, ja vain todeta, että kaikelle tälle on syynsä. Se on ohimenevää. Saan olla väsynyt, uupunutkin. Ulkopuolisten kehoituksille ”ryhdistäytyä” voisin vain kohauttaa olkapäitäni ja naurahtaa. Mutta miksi se tuntuukin niin pahalta?
Kaiken tämän keskellä jaksan luottaa itseeni ja jaksamiseeni. Väsymys kuuluu odotus- ja pikkulapsiaikaan, eikä mikään kestä ikuisesti. Tämän väsymyksen syy kasvaa vatsassani päivä päivältä suuremmaksi ja vahvemmaksi. Ja kaiken tämän jälkeen, palkinto tuntuu taatusti ihan yhtä suurelta ja ansaitulta, kuin jos olisin puunannut koko kodin uuteen uskoon. Hän ei siitä välitä.
Lue kaikki blogikirjoitukset: https://www.vau.fi/blogit/isaton-lapsi/
Lisää Isätön lapsi -blogikirjoituksia:
Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:
Lue myös:
