Viimeksi päivitetty 6.8.2018
Tilanne reilun viikon takaa: Istun junassa kuusivuotiaan esikoiseni kanssa. Tuijotan tiiviisti kännykkääni näkemättä paljon muuta kuin edessäni olevan näytön. Lapseni istuu vieressäni pelaamassa tabletilla. Jokin pelin ominaisuus saa hänet ymmälleen, ja hän kääntyy puoleeni: ”Äiti, mitä tässä kuuluu tehdä? Äiti, auta mua.” Minä en nosta katsettani kännykästäni, vaan ilmoitan hieman kärsimättömään sävyyn, että ”Ei nyt, mulla on nyt tässä yksi juttu kesken”. Kuvio toistuu kahdesti ja kolmesti, ja joka kerta äänensävyni on hieman kitkerämpi. Lopulta tuiskahdan: ”Nyt ihan oikeasti sun täytyy antaa mun tehdä tämä!”
Jälkikäteen mietin, miltä tuo tilanne ehkä näytti kanssamatkustajista. Lapsensa kanssa matkustava äiti, joka on nenä kiinni puhelimessaan eikä kommunikoi lainkaan pienen poikansa kanssa? Äiti, jota kiinnostaa enemmän älypuhelimen sisältö kuin lapsensa seura? Lapsiparka, joka ei saa kännykkäänsä uppoutuneelta äidiltään apua saati huomiota, vaikka sitä kerta toisensa jälkeen pyytää? Äiti ja poika, jotka keskittyvät kumpainenkin omiin älylaitteisiinsa eivätkä kommunikoi toistensa kanssa muuten kuin tiuskimalla?
Pieni pala tarinasta
Näitä johtopäätöksiä on niin helppo tehdä, kun näkee vain yhden tilanteen tai tietää vain pienen palan koko tarinasta. Ja niiden pohjalta on myös helppo tuomita toinen kelvottomaksi vanhemmaksi. Usein tällaiset hyvin osittaiset totuudet ja murto-osat koko tarinasta päätyvät keskustelupalstoille ja Facebookin vanhemmuusaiheisiin ryhmiin: ”Tiedättekö, mitä näin tänään junassa…?”
Ongelma on siinä, että me emme todellakaan tiedä, mitä tilanteen takana on. Kun kaupassa jäätelön perään itkevän taaperon isä ärähtää lapselleen, emme tiedä, edelsikö ärähdystä viikko surkeasti nukuttuja öitä ja lapsen koko päivän jatkunut raivoaminen eri asioista. Ehkä tuo isä on oikeasti lempeistä lempein nallekarhu, jonka pinna venyy ja paukkuu, kunnes vihdoin, yhden kerran, katkeaa (harmillisesti julkisella paikalla). Kun äiti kantaa rimpuilevan lapsensa riuskin ottein ulos HopLopista, emme tiedä, onko kyseessä erityislapsi, jonka kohdalla raivokohtauksen sattuessa ainut keino on kantaa tämä pois tilanteesta ennen kuin hän alkaa satuttaa itseään.
Totuus junatilanteen takana
Haluatteko tietää, mitä oli tuon alussa kuvailemani junatilanteen takana? Olimme esikoiseni kanssa paluumatkalla Hangosta, jonne olimme tehneet harvinaisen kahdenkeskisen kesäreissun. Olimme tehneet monenlaista hauskaa ja jännittävää: pomppineet jättitrampoliinilla turvavaljaisiin sonnustautuneina, meloneet SUP-laudalla, uineet, pelanneet minigolfia, pomppineet pomppulinnassa, tutustuneet useisiin paikallisiin leikkipuistoihin. Olin keskittynyt viettämään laatuaikaa lapseni kanssa juuri vilkaisematta puhelintani koko tuona aikana.
Minulla oli yksi ainut ehto puolentoista vuorokauden hauskanpidolle: että saisin junassa meno- ja paluumatkoilla tehdä töitä puhelimellani. Olin selittänyt esikoiselleni, että voidakseni tehdä tämän reissun hänen kanssaan ja voidakseni keskittyä häneen kohteessamme, minun pitäisi aivan ehdottomasti käyttää junamatkat työntekoon. Olin luvannut, että työskentelyni ajan hän saisi pelata tabletilla.
Ulkopuoliset eivät voi tietää
Kun hän sitten toistuvasti keskeytti työntekoni kysyäkseen jotakin pelistään, tuskastuin. Olin keskellä työtehtävää, joka minun oli määrä saada valmiiksi tiettyyn kellonaikaan mennessä. Lopulta ilmoitin lapselleni melko suorasanaisesti, että minun olisi aivan pakko saada tuo homma hoidetuksi.
Ulkopuoliset eivät tietenkään voineet tietää, mitä tilanteen takana piili. He näkivät vain lapsen, joka yritti saada äitinsä huomion ja äidin, joka keskittyi mieluummin puhelimeensa. Heillä ei ollut hajuakaan, että olin juuri vienyt lapseni ikimuistoiselle kesäreissulle ihan kahdestaan ja keskittynyt vain häneen puolitoista päivää.
Ketä päivittely palvelee?
Onneksi en ole löytänyt kuvausta itsestäni ja tuosta tilanteesta sosiaalisen median ihmeellisestä maailmasta. Sen sijaan olen kyllä törmännyt moniin muihin päivittelyihin milloin kenenkin äidin tai isän käytöksestä lastaan kohtaan. En ymmärrä, ketä nämä avaukset palvelevat. Tuskin ainakaan sitä väsynyttä isää, joka kerran erehtyi ärähtämään lapselleen kaupassa. Häntä luultavasti auttaisi enemmän, jos tilannetta todistava henkilö menisi rehdin reilusti kysymään, voisiko auttaa jotenkin. Tai vaikka juttelisi sille jäätelön perään kirkuvalle lapselle.
Hyvä vaihtoehto on myös antaa olla. Ajatella: ”Enhän minä voi tietää, mitä tuon tilanteen takana on, joten turha tuomita.”
Lisää Uusperhesatulta:
Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:
Lue myös:
