Viimeksi päivitetty 22.4.2010
 |
|
Minna Kiistala
|
Äiti on yhteiskunnan tärkein instituutio, jota tuotetaan ja varjellaan monin eri keinoin. Kun naisihminen päättää hypätä äitiralliin, on hyvin todennäköistä, ettei synny niitä ihannetunteita, joita äitiyteen nivotaan.
Tähän sudenkuoppaan Minna Kiistala vajoaa. Hän haluaa äidiksi, mutta saatuaan myönteisen raskaustuomion, hänen päänsä sisällä alkaa myllertää. Enää 9 kuukautta aikaa ja sitten suihkuseurapiirielämä muuttuu ikäväksi ja inhottavaksi kakkasirkukseksi!
”Missä on peruutusnappula”, Kiistala uhoaa kirjassaan.
* * *
Mitä kysymyksiä esikoista odottava äiti saa kysyä ääneen?
Onko äitimäistä uikuttaa isompien tissien perään, kuten Kiistala tekee. Entäpä saako synnytykseen pakata kynsilakkaa mukaan, jotta voisi korjata kynsiä sairaalassa? Miksi ylipäätänsä suomalaiseen äitikulttuuriin kuuluu kauneuteen liittyvien asioiden halveeraaminen?
Kiistala onnistuu henkilökohtaisella kiukuttelullaan sohaisemaan äitiyden ampiaispesään: Äitihän ei juuri koskaan ole eroottinen. Äiti ei myöskään ole itsekäs eikä äiti ainakaan sorru käsilaukkuaiheiseen keskenkasvuiseen kiukutteluun, vaan käyttäytyy aina ylväästi kuin itse pyhä Madonna.
Tämän päivän lastenvaunumuoti edustaa samaa riisuttua ja vain lasta ajattelevaa äitiyttä. Nykyvaunuissa kun huomioidaan ainoastaan vauvan turvallisuus ja vaunujen liikkuvuus. Ja se kun riipaisee Kiistalaa oikein olan takaa. Samalla tavalla kuin äidin oletetaan ajattelevan ainoastaan vauvaa, on myös vaunusuunnittelijat rajanneet kaiken esteettisen panssarivaunuilta näyttävien vaunualuksien ulkopuolelle.
Kiistala ei taivu ostamaan rumia vaunuja, vaikka synnytykseen on enää muutama viikko. Ja nyt paljastus: lopulta Kiistala löytää itselleen samanlaiset vaunut kuin kirjan kansikuvassa, ja ostaa ne vielä pilkkahintaan.
* * *
Äitimyyttien murtamisesta huolimatta tai ehkäpä juuri sen vuoksi Kiistalan pippurinen teksti käy helposti hermoille. Niin superäidit, kasvissyöjät ja vauvamahoista kiinnostuneet ohikulkijat ja mitään ymmärtämättömät miehet saavat kuulla kunniansa Kiistalan hormonihöyryisessä kriisitekstissä. Välillä on pakko repiä hiuksia päästä ja valittaa vastaan.
Silloin kun Kiistalan valitus ei nosta verenpainetta, on kirja varsin viihdyttävää lukemista. Rehelliset mutta lennokkaasti kuvatut työpaikkaraivarit, pissakertomukset ja hormonihöyryt vetävät vääjäämättä hymyn huulille.
Viihteen lisäksi kirja sisältää terapeuttisen puolen. Teos puree varmimmin naisiin, jotka ovat joutuneet äitikulttuurin tai aktuaalisen äitiyden aiheuttaman identiteettikriisin kouriin.
Kaikesta valituksesta huolimatta kirjan loppu on toki onnellinen. Tunnetilasta toiseen tempoileva teksti alkaa rauhoittuva viimeisellä kolmanneksella. Kirjan viimeiset sivut ovat melkein sitä pullamössöäitiyttä, jota vastaan Kiistala lähti alussa kapinoimaan.
Voittivatko siis superäidit ja lasten(panssari)vaunuvalmistajat?
Eivät toki. Kiistala käy äitiyden kimppuun kuin jatkosodan sissi, eikä tyydy sen vähempään kuin itsenäiseen äitiyteen. Samaa voi suositella koko naiskunnalle.
Teksti: Jarkko Uro
Lue myös:
